KOLUMNI
Rosa Meriläinen

Sattuman selittävä voima

Rosa Meriläinen kansanedustaja, tutkija

On olemassa yksi asiakokonaisuus, jonka osalta yliopistoväki varsin laajasti uskoo mieluummin sattuman selittävään voimaan kuin tilastollisiin tai laadullisiin tutkimuksiin: sukupuolten välinen epätasa-arvoisuus yliopistomaailmassa.

Vaikka hahmotettaisiinkin, että yhteiskunnassa yleisesti ottaen vallitsee sellainen sukupuolijärjestelmä, jonka tuotteena miehille kertyy naisia enemmän valtaa ja rahaa, halutaan yliopistot nähdä jotenkin parempina. Yliopistoissahan aito asiantuntemus ohittaa aina pärstäkertoimen ja siihen liittyvät yksilön henkilökohtaiset ominaisuudet!

Vaikka siis myönnettäisiinkin lasikaton olemassaolo yritysmaailmassa, saman lasikaton näkeminen akateemisissa piireissä on vaikeaa. Kun kutsumenettely alkoi normalisoitua yleiseksi käytännöksi professorinimityksissä, jokaisella laitoksella erikseen ajateltiin, että meidän kohdallamme tällä ei ole sukupuolivaikutuksia. Kullekin laitoksellehan aina kutsutaan alan johtava tähti - jonka nimi vain aina sattuu olemaan Matti, Jouni, Pertti, Veijo tai Mikko. Ei koskaan Maija tai Tiina.

Johtavan tähden valinta ei koskaan ole objektiivinen arvio kunkin meriiteistä. Siinäkin on omat niksinsä, miten portinvartijoiden ohi tieteentekijöiden tähti pääsee loistamaan. Avoimen syrjinnän lisäksi kaikissa työyhteisöissä on mahdollista käyttää erilaisia piilosyrjinnän muotoja.

Yliopistollisia piilosyrjinnän muotoja ovat esimerkiksi naisten tekemien tutkimusaiheiden vähättely ja naisten eristäminen epävirallisista yhteishetkistä. Kun ensimmäistä kertaa osallistuin politiikan tutkimuksen päiville vasta-aloittaneena opiskelijana, en voinut olla huomaamatta, miten pääseminaarissa oli miesten tupakkatauko heti, kun oli ensimmäisen naispuhujan vuoro. Miten voi tietää, että toinen ei tee merkityksellistä ja laadukasta tutkimusta, jos ei koskaan hänen alustuksiaan kuuntele ja hänen kirjojaan lue?

Hankalinta on kuitenkin sellainen syrjintä, jota ei voi sormella osoittaa: kas, tuossa se tapahtui. Aikuisten maailmassa ollaan usein hieman hienovaraisempia menettelytavoissa kuin hiekkalaatikolla. Tunteet voivat kyllä tulla ihan samasta kumpujen yöstä ja tulos olla vastaava.

Helsingin yliopisto on siinä mielessä muita edellä, että yliopistolla on oma tasa-arvokoordinaattorinsa. Helsingin yliopistossa myös ensimmäisenä kaikista tehtiin selvitys yliopistolla tapahtuvasta sukupuolisesta häirinnästä. Tämän jälkeen selvityksiä on tehty myös muissa yliopistoissa.

Kaikista selvityksistä on voinut tehdä saman johtopäätöksen: sukupuolista häirintää tapahtuu. Millaisia johtopäätöksiä tästä sitten voi tehdä? Yksi esimerkkipäätelmä on se, että todennäköisesti sukupuolista häirintää tapahtuu myös niissä yliopistoissa, joissa asiaa ei olla erikseen selvitetty.

Se, että häirintää on, ei vielä tarkoita sitä, että kaikkien mielestä kyseessä on ongelma. Joidenkin mielestä esimerkiksi tulos, jonka mukaan joka kymmenes tutkija on joutunut työssään sukupuolisen häirinnän kohteeksi, osoittaa kysymyksen marginaalisuuden tai ettei sille voi tehdä mitään.

Luvut ovat siitä hauskoja, että kukin voi katsoa niitä juuri siitä näkövinkkelistä kuin huvittaa. Minun näkövinkkelini on se, että yksittäinen tapaus voidaan ehkä laittaa sattuman piikkiin, mutta esimerkiksi joka kymmenennen kokemana häirintä on jo sapluuna ja totta vie siihen on syytä myös yleisellä tasolla puuttua.

Jokainen yksittäinen tapaus on liikaa, yksikin vääryys on vääryys, ja laitoksen johdon velvollisuus on lainkin mukaan asiaan puuttua. Laajamittainen häirintä on kuitenkin koko yliopistoyhteisölle kuuluva asia. Yliopiston ylivertaisuus työpaikkana verrattuna eduskuntaan on se, että useimmilla aloilla saa olla ihan omin nokkineen rauhassa ja tehdä työtään muista välittämättä. Jonkin verran on kuitenkin pitänyt ainakin alkuvaiheessa uraa harrastaa ihmisten välistä vuorovaikutusta.

Aina voidaan vaatia yksittäisiä naisia puolustamaan itseään kuin leijona kaikissa sellaisissa tilanteissa, joissa häntä vähätellään tai kiusataan sukupuolensa vuoksi. Työyhteisö on kuitenkin yhteinen. Vaikka itse tutkijana ollessani nautin erityisesti siitä, että sain olla yksin koneeni ja kirjojeni kanssa, piti minunkin vähintään kahvihuoneessa käydä. Silloin myös kahvihuoneen ilmapiiri oli minun vastuullani. Vain kakarat katsovat vierestä, kun kaveria kiusataan.

(painetun lehden s. 10)