Taskusta toiseen:

Yliopistokiinteistöt "tuottamaan"

Viime vuosikymmenellä valtiovarainministeriössä syntyi ajatus ryhtyä markkina-ajattelun hengessä tehostamaan muun muassa yliopistolaitoksen kiinteistöhallintoa. Valtion kiinteistölaitos ajettiin alas henkilöstöpoliittisesti tökeröllä tavalla ja tilalle perustettiin itsenäisiä yksiköitä, joista Senaatti-kiinteistöt -niminen liikelaitos ryhtyi hallinnoimaan yliopistojen tiloja. Toimenpide on herättänyt julkisuudessa kritiikkiä, joka ei tosin ole vaikuttanut mitään, sillä viime vuonna puolustushallinnon kiinteistöt kokivat saman kohtalon.

Yliopistojen tilat siirrettiin aikoinaan valtiollistamisen yhteydessä korvauksetta valtiovarainministeriön hallintaan erottelematta yliopistojen lahjoitusmaita ja -kiinteistöjä. Yksityiset yliopistot luopuivat kiinteistöistään hyvässä uskossa voimatta kuvitella, että niistä joskus perittäisiin vuokraa. Valtiovarainministeriö "myi" itse korvauksetta saamansa yliopistokiinteistöt Senaatti-kiinteistöille. Tämä osaltaan vastikkeeton omaisuudensiirtoketju ei oikein vastaa markkinataloudellista ajattelua.

Yliopistojen kiinteistöille määriteltiin pääoma-arvot, joiden pohjalta laskettiin markkinavuokrat riippumatta siitä, onko kiinteistöillä markkinoita. Kun vielä kyseessä on tavallista luotettavampi vuokranmaksaja, keskimääräistä markkinavuokraa voidaan pitää ylimitoitettuna.

Peruskysymyksenä tässä kaikessa kuitenkin on, miksi valtion sivistyslaitoksen pitää maksaa markkinavuokraa valtion omistamasta kiinteistöstä. Senaatti-kiinteistöjen katsotaan tarjoavan kiinteistöpalveluja asiakkaille eli yliopistoille. Kyseessä on todellisuudessa lähes monopoliasemassa olevan hallintoviranomaisen ja -alamaisen välinen suhde. Tätä osoittaa paitsi vuokraehtojen määrittämiseen liittyvä sanelupolitiikka, myös vuokrien sitominen sataprosenttisesti indeksiin. Indeksiehdon johdosta yliopistojen vuokrataso alkoi nousta. Jatkossa vuokrat syövät lisääntyvässä määrin varoja varsinaisesta toiminnasta eli opetuksesta ja tutkimuksesta.

Senaatti-kiinteistöt pyrkii liikeyritysten tapaan kasvuun ja kannattavuuteen. Sille kerääntyvä ylijäämä on todellisuudessa keinotekoisesti konstruoidun välikäden yliopistoilta laskuttamaa budjettirahaa. Raha siirtyy valtion "taskusta toiseen", ja on poissa eduskunnan budjettipäätöksellään määrittelemästä tarkoituksesta. Välikäsiorganisaation ylijäämän pitäminen ansaittuna voittona onkin ilmeinen harhakäsitys. Senaatti-kiinteistöt tuotti vuosina 1995-2000 tällaista "voittoa" 3,6 miljardia markkaa.

Senaatti-järjestelmää arvioidessa on vaikea välttyä johtopäätökseltä, että perusteeton tehokkuusidea mielessä ryhdyttiin imitoimaan markkinatalouden periaatteita. Oikeasta markkinaehtoisuudesta ei tässä kuitenkaan ole kysymys kahdesta syystä. Ensinnäkään yliopistot eivät ole asiakkaita, joilla olisi todellinen valinnan vapaus. Kuten todettu, ne ovat pikemminkin hallintoalamaisia, joiden neuvotteluasema on heikko.

Toiseksi, edelliseen liittyen, kyseinen toiminta ei tapahdu aidoilla markkinoilla, sillä yliopistokiinteistöille ei ole useinkaan tällaisia markkinoita, eikä siten markkinahintaakaan. Vuokran määräytymisen taustalla oleva pääoma-arvo perustuu laskelmiin, joiden perusteista ei ole juurikaan neuvoteltu yliopistojen kanssa.

Perusongelmana tässä asetelmassa on se, että yliopistojen ja niiden tilankäytön tavoite on aivan toinen kuin vuokranantajansa: yliopistot pyrkivät tuottamaan uutta tietoa ja opettamaan opiskelijoita yhteiskunnan tarpeisiin. Ristiriita tämän laadullisen tietotavoitteen ja Senaatin rahamittaisen tulosajattelun välillä on silmiinpistävä. Asetelma johtaa osapuolten erilaisten kulttuurien ja tavoitteiden johdosta kasvaviin ongelmiin, ja samalla aidoilla markkinoilla esiintyvät tehokkuusedut jäävät paljolti saamatta. On muitakin kiinteistöjen käytön tehostamisen keinoja, jotka sopivat markkina-aatetta ratkaisevasti paremmin yhteen valtion virastojen ja laitosten toiminta-ajatusten kanssa.

Tähän mennessä kymmenen valtion liikelaitosta on muutettu valtion osakeyhtiöksi, ja näistä neljä on yksityistetty. Jos näin on tarkoitus tehdä Senaatti-kiinteistöillekin, yliopistojen tilanne ei suinkaan parane - päin vastoin. Senaatti-yhtiö joutuu markkinavoimien armoille, ja samalla yliopistolaitokselle viritetään melkoinen riskin lähde, jota se ei pysty itse juuri mitenkään kontrolloimaan.

Pekka Pihlanto
professori
Turun kauppakorkeakoulu

Lisää aiheesta:

Eräsaari, L., Julkinen tila ja valtion yhtiöittäminen. Gaudeamus: Helsinki, 2002.

Pihlanto, P., Markkina-ajattelun harhat yritysjohdon palkitsemisessa ja yliopistojen ohjauksessa.

Turun kauppakorkeakoulun julkaisuja. Sarja Keskustelua ja raportteja 2:2003.

(painetun lehden s. 17)