Nanoteknologian mahdollisuudet ja uhat

Nanotiede on luonnontieteellisen tutkimuksen dynaamisimpia ja kiehtovimpia alueita. Se on millimetrin miljoonasosan suuruusluokkaa olevien rakenteiden, pienimmillään yksittäisten atomien ja molekyylien, kokoamista ja manipulointia, usein tavoitteena saada aikaan materiaaleja ja komponentteja, joilla on aivan uudenlaisia fysikaalisia ja kemiallisia ominaisuuksia. Nanotutkimus yhdistää fysikaaliset ja biologiset tieteet. Se rakentuu viime vuosisadan huikealle kehitykselle mikromaailman ilmiöiden ymmärtämisessä, kvanttifysiikasta molekyylibiologiaan. Nanotiedettä seuraa nanoteknologia, jonka monia mahdollisuuksia esitteli ensimmäisten joukossa värikäs fyysikko Richard Feynman vuonna 1958 esitelmässään "There´s plenty of room at the bottom". Nanoteknologian tuotteiksi voidaan visioida mm. entistäkin pienemmät ja tehokkaammat elektroniikan komponentit, ultrakevyet ja kierrätettävät metalleja korvaavat materiaalit sekä biologiseen kudokseen sopivat anturit ja elimet.

Nanotiede ja -teknologia ovat teollisuusmaiden tutkimusohjelmien painopistealoja. Näin on myös useimmissa Euroopan unionin jäsenmaissa sekä EU:n kuudennessa puiteohjelmassa. Myös Suomessa luonnontieteellisen ja teknisen tutkimuksen rivit ovat uudelleen järjestymässä nanotieteen teemojen alle. Jyväskylän yliopisto rakentaa NanoScience Centeriä, ja monia muitakin ohjelmia on käynnistymässä.

Nanotieteen ja siitä orastavan teknologian taivaalle on kuitenkin nousemassa pilviä: suuren yleisön epäluulot ovat heräämässä, ja globaali viihdeteollisuus sekä lietsoo että hyödyntää sci-fi-nälkäisten lukijoiden ja katsojien kiinnostusta ja pelkoja. Erityisesti Michael Crichtonin uusin romaani Prey on vahvistanut nanopelkoja kuvaamalla värikkäästi monistuvien nanorobottien, "harmaan mönjän", maailmanvalloitusta. Alan tutkijoiden uhkakuvaksi on nousemassa erilaisten painostusryhmien ajama moratorio, joka onnistuisi kieltämään nanoteknologian samaan tapaan kuin Euroopan unioni on kieltänyt geneettisesti modifioidut elintarvikkeet, sekä eurooppalaisten että erityisesti kehitysmaiden asukkaiden vahingoksi.

Nanotiedettä ja -teknologiaa vastaan esitetyt protestit ovat osin perusteltuja (kuten esim. nanohiukkasten mahdolliset terveysvaikutukset), osin täysin naurettavia (kuten monistuvat nanorobotit). Keskeinen kysymys on, miten tiedeyhteisön tulisi kohdata protestit ja vastata kritiikkiin. Nanotieteellä on monet kasvot, ja on selvää, ettei suuren yleisön voi olettaa erottavan tutkimuksen eri suuntia toisistaan. Kritiikkiä ei kuitenkaan voi jättää vaille vastinetta eikä sitä voi sivuuttaa toteamalla maailmassa jo olevan itseään monistavia nanorobotteja, joita kutsutaan viruksiksi ja bakteereiksi.

Paras vaihtoehto on yrittää ymmärtää ja analysoida suuren yleisön reaktiot nanoteknologiaan ja sitä kautta ennakoida mahdolliset ongelmat ja haitat samalla kun kartoitetaan tulevia sovelluksia. Nanoteknologian tutkimukseen tulee yhdistää mahdollisten terveys- ja ympäristöriskien selvitys, eettisten ja sosiaalisten kysymysten tarkastelu sekä niiden edellyttämä säännösten tarpeen kartoitus.

Ihmisen genomin kartoituksen megahankkeessa n. 5 % budjetista varattiin eettisten ja yhteiskunnallisten vaikutusten selvittämiseen. Huolimatta median uutisoimista ihmiskloonausväitteistä suuren yleisön reaktio genomihankkeelle on ollut varsin positiivinen ja hyväksyvä, erityisesti verrattaessa sitä geenimodifioitujen elintarvikkeiden torjumiseen erityisesti Euroopassa. Tämä havainto on viesti nanoteknologeille tai itse asiassa kaikille uusien teknologioiden edistäjille. On välttämätöntä voida demonstroida luotettavien asiantuntijoiden ja avoimen keskustelun avulla, että nanoteknologiasta ei aiheudu vaaraa terveydelle tai ympäristölle. Tieto ei lisää tuskaa, vaan tietämättömyys.

(painetun lehden s. 20)