Tutkimusmatkailua vai ongelmien ratkomista

Yliopistoilla on edessään dilemma: miten on mahdollista samanaikaisesti olla vahva sekä tieteellisessä koulutuksessa ja tutkimuksessa että käytäntöä palvelevassa toiminnassa. Yliopistojen roolia kehitettäessä olisi syytä pohtia, alkaako Suomen innovaatiojärjestelmä olla liiankin koordinoitu ja orkestroitu - syleileekö se aikaa myöten yksilön uteliaisuuden kuoliaaksi ja tekee monista tutkimusmatkailijoista suuren koneiston pieniä ongelmanratkaisijoita. Tätä teemaa käsittelee ohessa aluetieteen professori Markku Sotarauta.

Keskustelu yliopistojen roolista alueiden ja yritysten kehityksessä velloo vilkkaana. Yliopistojen odotetaan ottavan aiempaa vahvemman roolin yritysten, alueiden ja koko yhteiskunnan kehityksessä. Yliopistomaailman ulkopuolella yrityksissä, kunnissa ja valtion organisaatioissa jokainen itseään kunnioittava "kehittäjä" on ottanut asiakseen kertoa, mikä yliopistoissa on pielessä, miten niiden pitäisi toimia ja mitä hyötyä niistä voisi olla. Julkista keskustelua seuratessa tilanne vaikuttaa vähintäänkin paradoksaaliselta. Yliopistojen korostetaan olevan tietoyhteiskunnan, tietämystalouden tai vaikka symbolitalouden keskeisimpiä resursseja, mutta samalla epäluulo partaansa mumisevia outoja ihmisiä kohtaan vaikuttaa edelleen olevan vahvaa. Olemme siis vajakäytössä oleva resurssi, jonka tulisi oppia käyttäytymään kuten muidenkin, olemaan ihmisiksi. Ja kunhan vain osaamme jatkossa käyttäytyä kunnolla, ja kunhan vain alamme kaikki tehdä yhteistyötä yritysten kanssa, niin Suomi kehittyy jatkossakin hyvin. Näin tunnutaan uskottavan.

En kuitenkaan jaksa uskoa, että tilanne olisi näin yksinkertainen. Kehittämisslangin latteuksia hyödyntäen voisi todeta, että nykyiseen kehitykseen on rakennettu sisään sekä suuria mahdollisuuksia että suuri uhka. Aiempaa vahvemmat kytkökset alueiden ja yritysten toimintaan tuovat yliopistoille lisäresursseja sekä antavat mahdollisuuden pysyä ajan hermoilla. Tiivis yhteys käytäntöön estää yliopistollisen koulutuksen ja tutkimuksen jäämisen omaksi saarekkeekseen nopeasti kehittyvässä yhteiskunnassa. Jos yliopistot taas tyytyvät kovan yhteiskunnallisen paineen edessä tarjoamaan pääsin konkreettisia lyhyen aikavälin tutkimus- ja koulutuspalveluja, saattaa niistä ajan kuluessa tulla osa tässä ja nyt elävää muotivirtausten perässä juoksevaa konsultointi- ja kehittämiskoneistoa. Jos näin kävisi, niin suomalaisilla yliopistoilla ei pian olisi mitään annettavaa sen paremmin käytännön kuin kansainvälisen tieteenkään kentille. Yliopistoilla on edessään dilemma: miten on mahdollista samanaikaisesti olla vahva sekä tieteellisessä koulutuksessa ja tutkimuksessa että käytäntöä palvelevassa toiminnassa. Miten yliopistojen on mahdollista olla samanaikaisesti sekä tutkimusmatkojen tyyssijoja että lyhyen aikavälin ongelmanratkojia?

Tutkimusmatka on aina etsimistä ja löytämistä

Tutkimusmatkailussa kehittämisen aikajänne ulottuu joko tietoisesti tai tiedostamattomasti pitkälle tulevaisuuteen ja keskeisimpänä tehtävänä on luoda uutta tietoa ja uusia ideoita ja siten luoda perustaa monien toimijoiden kehitysnäkemyksen uudistumiselle. Tutkimusmatkailijat etsivät sellaisia kysymyksiä, joiden olemassaolosta ei edes tiedetä, ja joita ei näin ollen ole ennen edes osattu kysyä. Tutkimusmatka on aina etsimistä ja löytämistä, siinä uusi tieto ja oivallukset innostavat kysymään aina uudestaan ja uudestaan ja siten jatkamaan etsintää. Tutkimusmatkailua voisi kutsua näkemykselliseksi matkaksi tuntemattomaan. 2000-luvun alussa tutkimusmatkailun merkitys jää helposti lyhyen aikavälin tuloksen tekemisen jalkoihin. Tämän päivän toiminta perustuu eilispäivän tutkimusmatkailijoiden työn varaan, ja jos tänään ei etsitä uusia kysymyksiä, niin mihin huomenna vastataan.

Tutkimusmatkojen rinnalla tarvitaan myös haasteiden tunnistamista ja jo tunnistettujen ongelmien uudelleenmäärittelyä. Tällöin etsitään tutkimusmatkoilla tunnistettujen (tai muuten esille nousseiden) haasteiden ja ongelmien merkityksiä lyhyen aikavälin näkökulmasta. Haasteiden tunnistaminen ja ongelmien uudelleenmäärittely lähtevät siitä, että käsillä oleva tilanne on usein enemmän tai vähemmän epäselvä. Tällaisia ilkeiksi kutsuttuja ongelmia on vaikea saada haltuun, ne on vaikea määritellä ja ilkeä ratkaista. Ongelmille on useita mahdollisia selityksiä. Selityksestä ja siitä miten ongelmat "nähdään", ja kuka näkee, riippuu se, miten ne yritetään ratkaista. Juuri tästä johtuen yhteiskunnassa käsillä olevien ongelmien, ongelmaryppäiden tai haastein merkitysten etsintä on keskeisessä asemassa, ja ilman analyyttistä tutkimusta ongelmien näkeminen uudesta näkökulmasta on usein vaikeaa.

Jos tutkimusmatkailu on luonteeltaan ennen kaikkea etsivää, ja jos ongelmien uudelleenmäärittely on luonteeltaan tulkitsevaa, niin ongelmanratkaisu on luonteeltaan analyyttistä. Ongelmat ovat tällöin pääosin kesyjä eli ne on mahdollista tunnistaa ja ne on mahdollista rajata ratkaisun edellyttämällä tavalla. Ongelmanratkaisun aikajänne on yleensä lyhyt, ratkaisuja haetaan käsillä oleviin ongelmiin, ja keskeisintä on hyödyntää jo olemassa olevaa tietoa, soveltaa sitä kyseessä olevaan tapaukseen ja tilanteeseen.

Yliopistot ovat tutkimusmatkailun ytimessä

2000-luvun alussa varsin vakiintunut käsitys on, että yliopistojen tulisi vahvistaa kolmatta rooliaan ja tarjota konkreettisia ongelmanratkaisupalveluja yrityksille ja muille toimijoille. LIS-projektin alustavien huomioiden perusteella suoran ongelmanratkaisun merkitystä kuitenkin ylikorostetaan yritysten ja alueiden kehityksessä. Asiakkaat, kilpailijat ja alihankkijat ovat yleensä yliopistoja tärkeämpiä yritysten innovaatioiden lähteitä ja yritysten innovaatiotoiminnan keskeisin este ei useinkaan ole tiedonpuute vaan osaavan työvoiman puute. Yliopistojen suurin vaikutus vaikuttaisi yhä edelleen tulevan osaavan työvoiman kouluttamisen kautta. Ne kouluttavat tutkimusmatkailijoita, ongelmien uudelleentulkitsijoita, ongelmanratkojia ja rakenteiden kehittäjiä yhteiskuntaan.

Yliopistoilla on toki paljon annettavaa myös konkreettisessa ongelmanratkaisussa, mutta parhaimmillaan ne luovat alueille monipuolista ja vapaata ajattelun ja toiminnan kulttuuria. Ne eivät tällöin toimi vain kehittämisen tukena ja ongelmien ratkojina vaan analyyttisinä sparraajina, kriittisinä vastavoimina sekä mediakeskustelun laajentajina ja syventäjinä. Local Innovation Systems -projektia johtavan professori Richard Lesterin mukaan näkemys yliopistojen roolista paikallistalouksien kehityksessä on puristumassa aivan liian kapeaksi; kysymys ei ole vain teknologian ja osaamisen työntämisestä yliopistoista yrityksiin, vaan parasta mitä yliopistot voivat yrityksille tarjota on altistaa ne mahdollisimman laajalle uusien ideoiden kirjolle ja siten auttaa yrityksiä löytämään aivan uudenlaisia polkuja tulevaisuuteen. Parhaimmillaan yliopistot vievät kumppaninsa tutkimusmatkalle tuntemattomaan.

Professori Alok Chakrabartin LIS-projektiin liittyvien tutkimusten mukaan suuret yritykset eivät pääosin edes ole kiinnostuneita yliopistojen tarjoamista konkreettisista ongelmanratkaisupalveluista. Ne eivät etsi apua johonkin sen hetkisen kilpailutilanteen esille nostamaan konkreettiseen ongelmaan tai haasteeseen, vaan ne haluavat olla mukana eräänlaisessa "esi-kilpailutilanteessa", jossa luodaan täysin uusia kilpailuasetelmia. Tutkimusmatkoille mukaan lähtevät yritykset ovat myös kiinnostuneita mahdollisuudesta osallistua keskusteluun yliopistojen opetusohjelmista ja siten mahdollisuudesta vaikuttaa tulevan työvoiman tieto- ja taitotasoon. Tällaiset yritykset arvostavat strategista kumppanuutta yliopistojen kanssa.

Vahvistammeko jo ennestään vahvaa?

Moniin muihin maihin verrattuna suomalaisten yliopistojen ja käytännön väliset yhteydet ovat todella tiiviit. Yliopistojen ja erityisesti tieteenalojen välillä lienee kuitenkin suuria eroja, mikä taas osaltaan korostaa sitä, että erilaisilla yliopistoilla on erilaisia rooleja. Chakrabartin tutkimusten mukaan USA:n toisen ja kolmannen tason yliopistot ovat yleensä hyviä konkreettisten ongelmanratkaisupalvelujen tuottamisessa pienille ja keskisuurille yrityksille, kun taas ykkösketjun ylipistot ovat hyviä tutkimusmatkailussa.

Suomalaiset yliopistot ovat nopeasti avautuneet aiempaa vahvemmin yhteiskuntaan ja hyvä niin. Kaikkien yliopistojen ja/tai laitosten ei kuitenkaan tarvitse osata konsultoida, patentoida ja lisensoida, ja silti niillä voi olla merkittävä vaikutus käytäntöön. Yliopistot ovat parhaimmillaan merkittävä osa paikallista pörinää eli ne voivat olla monipuolisia inspiraation ja innovaatioiden lähteitä. Pörinä viittaa tietyn toimialan yritysten sekä kyseiseen toimialaan liittyvän tutkimuksen ja käytännön kehittämistoiminnan rinnakkaiselosta nousevaan informaatio- ja kommunikaatioympäristöön. Pörinä luo eräänlaisen "tiedon tihkusateen", jossa toimijoille välittyy paljon tietoa ilman, että ne aina edes itse tunnistavat mistä tietoa milloinkin ovat saaneet.

Pelkkä paikallinen pörinä ei kuitenkaan välttämättä synnytä vahvoja paikallisia innovaatioympäristöjä, koska vain paikallisiin oppimisprosesseihin perustuvat innovaatioympäristöt kääntyvät ennemmin tai myöhemmin sisäänpäin. Tällöin ajattelu- ja toimintamallit saattavat lukkiutua kiinni menneeseen kehitykseen ja osaamisen, ideoiden ja innovaatioiden lähteet saattavat kuivua. Näin ollen erilaiset globaalit tiedon kanavat ovat keskeinen osa kehittyviä alueita ja niiden innovaatioympäristöjä, ja yliopistot ovat paikallisia solmukohtia globaaleissa verkostoissa..

Yliopistojen roolia kehitettäessä, olisi syytä analyyttisesti pohtia alkaako Suomen innovaatio- ja kehittämisjärjestelmä olla liiankin koordinoitu ja orkestroitu - syleileekö se aikaa myöten yksilön uteliaisuuden ja aktiivisuuden kuoliaaksi ja tekee monista lupaavista tutkimusmatkailijoista suuren koneiston pieniä ongelmanratkaisijoita. Tämä on tulevaisuuden kannalta yksi kaikkein polttavimmista kysymyksistä, koska uudet ideat syntyvät usein marginaaleissa, ja jos lyhyen aikavälin hyödyn tavoittelun paineessa Suomen yliopistoihin ei jää riittävästi mahdollisuuksia vakiintuneiden ajatusten ulkopuolisiin älyllisiin tutkimusmatkoihin, voi kysyä mikä enää tekee yliopistosta yliopiston. Yliopistossa partaansa mumiseva outo hahmo saattaa osana kansainvälistä verkostoa kehitellä sellaista uutta ajattelua, jonka varaan monet asiat tulevaisuudessa kehittyvät. Hän saattaa elää meidän muiden sitä huomaamatta jo nyt tulevaisuudessa.

Jos Suomen korkeakoulujärjestelmä tungetaan yhtenä kokonaisuutena ongelmanratkaisumoodiin, ja jos tutkimusmatkailua ja ongelmien uudelleenmäärittelyn perustaa eli perustutkimusta ja koulutusta ei vahvisteta nykyisestä, niin vaarana on, että yliopistoilla ei pian ole mitään annettavaa sen paremmin käytäntöön kuin kansainvälisiin tieteellisiin verkostoihinkaan.

Markku Sotarauta
professori, aluetiede
Tampereen yliopisto

Tämä artikkeli perustuu MIT:n johtaman Local Innovation Systems (LIS) -projektin alustaviin huomioihin. LIS-projektissa tutkitaan yliopistojen roolia yritysten, alueiden ja teknologian kehityksessä runsaalla 20 alueella USA:ssa, Isossa-Britanniassa, Japanissa ja Suomessa. MIT:n lisäksi projektissa on mukana tutkimusryhmät Teknillisestä korkeakoulusta, Tampereen yliopistosta, Cambridgen yliopistosta ja Tokion yliopistosta.

(painetun lehden s. 16-18)