Tutkimuksen vapautta
omalla riskillä

Yliopistojen päätehtävät ovat yliopistolain mukaan vapaa tutkimus ja tutkimukseen perustuva ylin opetus. Suomalainen yliopistojärjestelmä poikkeaa monen muun maan vastaavista siinä, että meillä ei ole erikseen tutkimukseen ja erikseen opetukseen keskittyviä yliopistoja. Tutkimuksen merkittävyyttä osoittaa myös tarkentava virkaehtosopimus tutkimuspohjaisen opetuksen kehittämisestä. Tutkimus on siis se pohja, jolle myös yliopisto-opetus tulisi rakentaa.

Yliopistoyhteisöissä on monenlaisia tutkijoita. On olemassa harvalukuinen joukko vakinaisessa palvelussuhteessa tutkimusta pääasiallisena työnään tekeviä. Toisen ryhmän muodostavat määräajaksi palkattavat projektitutkijat, joiden määrä on lähes kolminkertaistunut viimeisen kymmenen vuoden aikana. Kolmas ryhmä koostuu yliopiston tutkija-opettajista (professorit, yliassistentit, assistentit, lehtorit jne). Viimeisteltävänä olevan yliopisto-opettajien kokonaistyöaikatutkimuksen mukaan tutkimus on näissä viroissa selvästi alisteista muille tehtäville kuten opetukselle, hallinnolle, laitostehtäville jne. Neljännen tutkijaryhmän muodostavat tutkijaksi kouluttautumassa olevat. Näiden lisäksi yliopistoissa on vielä suuri määrä vapaata tutkimusta omalla riskillä harjoittavia ihmisiä. Kyse on apurahatutkijoista, jotka tosiasiallisesti tekevät työkseen tutkimusta, tekemättä kuitenkaan sitä työkseen.

Vapaaseen tutkimukseen liittyvä riski realisoituu apurahatutkijoiden osalta silloin, kun he turvautuvat, tai joutuvat turvautumaan, sosiaalietuuksiin. Vasta tällöin monet apurahatutkijat havahtuvat huomaamaan ne vakavat puutteet, joita heidän sosiaaliturvassaan on. Suomalainen sosiaaliturvajärjestelmähän rakentuu voimakkaasti pysyvä palvelussuhde -olettaman varaan. Kun apurahatutkijoilla ei ole palvelussuhdetta ollenkaan, eivät he ole myöskään oikeutettuja ansiosidonnaisiin etuuksiin. Niinpä apurahalla väitöskirjaa tekevä tutkija saa ainoastaan minimiäitiyspäivärahan, perussairauspäivärahan. Apurahakaudelta ei kerry eläkettä, tapaturmavakuutukset lakkaavat, apurahakausi ei kartuta työssäoloehtoa jne.

Kyse ei ole mistään marginaalisesta ongelmasta. Vuonna 2002 apurahoja myönnettiin tieteeseen ja taiteeseen kaikkiaan selvästi yli 100 miljoonaa euroa. Jos verrataan tätä summaa yliopistojen budjettirahoitukseen, huomataan että ainoastaan Helsingin ja Oulun yliopistot sekä Teknillinen korkeakoulu ovat rahoitusmäärältään suurempia.

Yliopistot ovat kunnostautuneet kyseenalaisella tavalla apurahojen myöntäjinä. Viime vuonna yliopistot myönsivät toimintamenomomentilta tutkimus- tai jatkokoulutusapurahoja ainakin 4,8 miljoonaa euroa. Yliopistot paikkaavat ylisuurien tavoitteiden saavuttamista myöntämällä toimintamenoistaan apurahoja väitöskirjan tekoa varten. Tämänkaltainen menettely on tuomittavaa. Tutkijat tulisi ottaa palvelussuhteeseen, sillä heidän tuotoksensa kuitenkin selvästi hyödyttää yliopistoja.

Kun yliopistot tarjoavat palkan sijasta apurahaa, ollaan lähellä tilannetta, jossa yliopistot syyllistyvät "harmaan työn" teettämiseen. Näin varsinkin kun apurahatutkijoilta edellytetään esimerkiksi "ilmaisen" opetuksen antamista korvauksena mahdollisesta työhuoneesta ja muista työskentelyedellytyksistä. Yksityisten säätiöiden osalta ei voida edellyttää, että ne ryhtyisivät palkkaamaan tutkijoita palvelussuhteisiin. Mutta valtiolta ja etenkin yliopistoilta voidaan edellyttää, että ne lopettaisivat apurahojen käytön säästökeinoina.

Ainakin juhlapuheissa tutkimus, tiede ja korkea osaaminen nähdään suomalaisen yhteiskunnan vahvuustekijöinä. Valitettavasti käytännön tasolla juhlapuheet eivät toteudu. Suomalaisen tutkimuksen arvostamista kuvannee hyvin se, että urheilijoiden sosiaaliturvan puutteet korjattiin jo vuonna 1995 erillislailla, mutta tiedettä tekevien apurahatutkijoiden asema on edelleen huono.

Apurahatutkijoiden sosiaaliturvaa ollaan kuitenkin nyt selvästi parantamassa. Ylijohtaja Tarmo Pukkilan johtaman työryhmän tehtävänä on vuoden loppuun mennessä laatia ehdotukset apurahansaajien sosiaaliturvan kehittämiseksi. Sen jälkeen asia menee hallituksen ja eduskunnan käsittelyyn, jotka toivottavasti sitten myös käytännön toimissa osoittavat juhlapuheretoriikan olevan täyttä totta myös tiedettä tekevien ihmisten osalta.

Antero Puhakka
puheenjohtaja
Tieteentekijöiden liitto

(painetun lehden s. 3)