• pääsivu
  • sisällys

  • Juhani Sarsila
    latinan kielen lehtori
    aate- ja oppihistorian dosentti
    Tampereen yliopisto

     

     
    KOLUMNI
    Juhani Sarsila

    Suomen onnettomuus


    Daniel Juslenius kohoaa Turun professoriksi. 1713 hän pakenee omasta, vapaasta tahdostaan - ja herrojen ja itsensä Taivaan Herran neuvosta (ja sivistyneistön enemmistön tavoin) Ruotsin puolelle. Venäläiset ja näiden "Helvetistä irti päässeet kasakat" lähestyvät Turkua. Vihollinen valtaa koko Suomen, jota topeliaanisesti kutsutaan "Koivun ja tähden maaksi". Isoviha alkaa ja jatkuu vuosikaudet. Suomi jää kärsimään ilman Jusleniusta. Maa ja kansa hyötyvät sittemmin hänen toiminnastaan kulttuurin alalla: Jusleniuksesta tulee "suomalaisuuden isä", mutta ei marttyyri.

    Ruotsissa Juslenius joutuu toviksi puille paljaille. Varat ovat huvenneet, perhekalleudet myyty. Korpivaellusta Pohjanlahden ympäri oli kertynyt 2000 kilometriä. Puute ja epätietoisuus jatkuvat perillä Keski-Ruotsissa. Ja kuolema oli vieraillut perheessä. Vihdoin 20. syyskuuta 1715 Juslenius pitää Västeråsin gymnaasissa latinankielisen puheen. Hän on päässyt "suhteilla" eli melko tavanomaisin keinoin mainitun lukion retoriikan ja poetiikan lehtoriksi (huomattava arvonpudotus professsorille). Puhe on nimeltään 'Suomen onnettomuus' (De miseriis Fennorum). Se on laaja. Olen kääntänyt sen suomeksi. Sillä on mielestäni arvoa ison vihan aikalaiskuvauksena. Modernit suomalaisuuden tutkijat eivät näy sitä käyttäneen. Ehkä he pitävät tekstiä kovin subjektiivisena. Tai sitten he eivät osaa latinaa.

    Juslenius oli kirjoittanut puheensa ja opetellut sen ulkoa. Hän saarnaa kaksi tuntia siitä katastrofista, jonka venäläismiehitys on nimenomaan Suomelle aiheutunut. Ruotsissa luullaan yleisesti, että Suomen-menetys on suomalaisten itsensä syytä: nämä ovat uppiniskaista ja pelkurimaista väkeä ja hautovat kerrassaan separatistisia pyrkimyksiä (sic!). Juslenius esiintyy suomalaisena nationalistina. Silti hän vakuuttaa uskollisuuttaan Ruotsin kruunulle. -Västeråsin vallasväki olisi halunnut lukionsa lehtoriksi "oikean", ruotsinmaalaisen miehen. Se suhtautuu happamesti "suomalaispiru" Jusleniukseen. Tämän onnistuu kuitenkin saavuttaa kuulijoidensa ja tulevien kollegoidensa suosio. Jusleniuksen (periaatteessa) häpeämätöntä mielistelyä kutsutaan nykyisin palveluhenkisyydeksi:

    "Minä omistan koko sieluni ja elämäni teidän palvelukseenne, te minun suopeat herrani. Luotan erityisesti siihen, että me kaikki olemme saman Taivaallisen Isän poikia. Hän yhdistää kaikki lapsosensa keskinäisen rakkauden sitein."

    Daniel vakuuttaa panevansa kaikkensa likoon asiakkaidensa (oppilaidensa) vuoksi. Hän luottaa itseensä ja antaa samalla vaikutelman nöyryydestä:

    "Sikäli kuin minä olen jossakin määrin taitava ja humanistisesti sivistynyt, niin tietäkööt huomaani uskotut nuoret miehet, että he saavat omakseen kaiken sen, minkä suinkin pystyn järjen mukaan antamaan palveluksena opinhaluisille. Heidän pitää alati ja epäröimättä kysyä, vaatia ja tivata minulta mitä tahansa sellaista, minkä he arvelevat löytävänsä minulta heitä hyödyttämään ja minkä opettamiseen Jumala suo minulle lempeästi voimia."

    ***

    Venäläisten julmuudet Suomen siviiliväestöä kohtaan eivät tunne mitään rajoja. Danielin kuvaukset ovat inhorealistisia:

    "Vanhempien, vaimojen, nuorten, lasten ja muiden omaisten katsellessa vierestä miehiltä leikataan irti korvat, kieli, huulet, nenä ja se ruumiinosa, jonka Luonto on tarkoittanut piilotettavaksi. Toisaalta jos   vainolaiset keksivät jonkun raskaana olevan naisen, niin he repivät häneltä sikiön kohdusta ja työntävät sen hänen suuhunsa. He kourivat käsin naisen avointa vatsanseutua. Erityisen kammottavan tapansa mukaan  venäläiset leikkaavat kauheassa häväistystyössään irti rinnat - joita he ensin vallan mainiosti kehtaavat tunnustella. Naisen omaiset saavat olla  todistajina, ja saastainen toiminta kiihottaa villit Helvetille ominaiseen menoon."

    Tällaisissa yksityiskohdissa Daniel viipyy. Hän haluaa ruotsalaisten kertakaikkiaan tietävän, mitä Suomessa on tekeillä. Ja hän vaatii Ruotsilta Suomelle niin sotilaallista kuin humanitaaristakin apua (kaminoita ja turkiksia). Hän varoittelee varsin uskottavasti ruotsalaisia siitä, että venäläiset saattavat hyvinkin pian käydä näiden rannoille ja rintamaille ja tehdä näistä selvää "viisinkertaisen miesylivoimansa" turvin. - Kuten tiedetään, Ruotsi ei varsinaisesti joutunut sotatantereeksi.

    Ruotsi tarjosi Danielille (sillä kertaa tilapäisen) kodin, johon hän saattoi asettua, "kunnes Taivaan Herran avulla terveellinen tuulenhenki saattoi jälleen päästä Itäiseen Maahan, niin että me pakolaiset saimme taasen poimia siellä menetetyn onnemme murusia".

    Sota päättyi. Daniel Juslenius palasi Suomeen. Uuden sodan tullen hän pakeni toistamiseen Pohjanlahden paremmalle puolelle. Sille reissulle hän sitten jäikin. Hän kuoli Skaran piispana 1752. Ennen kuolemaansa Daniel ehti - epätoivonsa hetkellä ja loppuun palaneena - katua sitä, että paras nuoruus oli huvennut Suomen Turussa joutavan cicerolaisen humanismin ja retoriikan merkeissä. Hänen olisi pitänyt tyytyä isiensä uskon "ikuisiin" totuuksiin. - "Voi Kristus!" lausui Daniel Juslenius viimeisiksi sanoikseen.

    (painetun lehden s. 22-23)