"Piukat paikat": väitöskarnevaali Tampereella
Väitöskirjaa valmistelevien määrä kasvaa
jatkuvasti, eikä vähiten yliopistojen lisääntyvien
tohtoritavoitteiden vuoksi. Siten väitös ja siihen liittyvät
asiat ovat yhä useamman tutkijan mielessä. Tampereen
yliopiston tieteentekijät (Tatte) tarttui tähän
ajankohtaiseen teemaan ja järjesti jäsenilleen ja muille
liiton yhdistyksille 15.10.2003 tilaisuuden, jossa käsiteltiin
väittelemisen arkea, ahdistusta ja euforiaa. Aiheen valinta
osoittautui oikeaan osuneeksi, sillä karnevaali houkutteli
paikalle seitsenkymmenpäisen yleisön. "Piukat
paikat - Väitös! tilaisuus" alkoi esityksellä,
jossa käytiin läpi väitösrooleja esittävien
ja kommentoivien tattelaisten esittämänä väitöstilaisuuden
kulkua, käyttäytymis- ja pukuetikettiä sekä
koreografiaa ja retoriikkaa. Esiintyjinä olivat Joel Kuortti
(väittelijä), Jukka Partanen (vastaväittäjä),
Päivi Mehtonen (kustos) sekä kommentaattoreina
Merja Kinnunen ja Kirsti Lempiäinen.
Tilaisuuden kutsu suunniteltiin Tampereen yliopiston väitösilmoituksen
mallin mukaisesti (sen voi nähdä osoitteessa: http://www.uta.fi/jarjestot/tatte/yhd/vaitostilaisuus.html).
Lähtökohtana olivat muun muassa sellaiset asiat kuten
väitöskirjaprojektin paineissa selviäminen, väitöstilaisuuteen
ja karonkkaan sekä väitöskirjan julkaisemiseen
liittyvät kysymykset ja se, miten itse tilaisuuteen voi valmistautua.
Asiantuntijapuheenvuoroissa kirjaston kustannuspäällikkö
Anne Lehto ja kustannusamanuenssi Soile Levälahti
kertoivat väitöskirjan julkaisemisen käytännöistä.
Tieteentekijöiden liiton asiamies Eeva Rantala esitteli
näkökulmia väitelleiden työllistymiseen ja
pohdiskeli tohtorin tutkinnon arvoa työmarkkinoilla. Professori
Anna Raija Nummenmaa ja emerita professori Liisa Lautamatti
etsivät yleisön kanssa väitöstilaisuuden erilaisia
metaforia, joita löytyikin lahtaustilaisuudesta aina objektina
ja sankarina olemisen samanaikaisuuteen.
Tampereen tarinateatteri havainnollisti yleisöstä
tulleita väitöskirjan tekemiseen ja väittelemiseen
liittyviä kokemuksia improvisoimalla niistä lyhyitä
esityksiä. Saimme kokea millaista on, kun kalenterissa on
parin vuoden ajan vain maanantaipäiviä tai millaiselta
pallolta jalassa saatu tutkimusrahoitus voi tuntua. Vaikka yleisön
kertomukset olivat pääsääntöisesti epävarmuuden,
stressin ja epätoivonkin värittämiä, tarinateatteri
sai yleisön herkistymään vapauttavaan nauruun.
Lopulta myös valmiiksi hiotun väitöskirjan takana
piileskelevä väittelijä uskaltautui nousemaan jaloilleen
täysikasvuiseksi tiedeyhteisön jäseneksi. Väitös!tilaisuus
päättyi keveään karonkkaan ravintola Minervassa.
Ohessa vielä - perinteiseen tapaan - väittelijän
lyhyt "lektio", joka esitettiin tilaisuuden aluksi.
"Väitän! Väitöstilaisuuden kulttuurinen
viitekehys"
Väitös!tilaisuus on moniulotteinen kulttuurinen tapahtuma.
Jo muinaiset roomalaiset reettorit tiesivät, että sanoman
muoto ja sisältö liittyvät yhteen. Väitöstilaisuudellekin
on vakiintunut erilaisia muodon ja sisällön yhdistäviä
käytäntöjä, jotka eivät toki ole välttämättömiä,
mutta jotka ovat kehittyneet ajan saatossa. Nimenomaan näistä
on siis tänäänkin kyse. Väitöskirjan
tekijä vastaa itse työnsä sisällöstä,
mutta sen muodolle - sen esittämisen kontekstille - yksittäinen
väittelijä mahtaa perin vähän. Tarkoituksena
onkin ollut selvittää niitä mahdollisuuksia ja
rajoja, joita väitösprosessissa on.
Väitöksen voi ajatella väittelijän tilaisuudeksi
esitellä uusia tutkimuksensa tuloksia. Tässä mielessä
ajat ovat muuttuneet sitten Turun Akatemian vuonna 1642, jolloin
yliopiston rehtori saattoi ohjeistaa akateemista konsistoria sanoen:
"jokaisen professorin on pidettävä huolta siitä,
ettei hän esitä mitään uutta siinä tarkoituksessa,
että hän näyttäisi tekevän jotakin enemmän
tai paremmin kuin muut, sillä siitä aiheutuisi epäilemättä
vain ärtymystä ja epäsopua" (Suomen tieteen vaiheet,
2003, s. 20).
Nykyisin uuden tiedon tuottaminen on keskeinen väitöksen
merkitys. Sen lisäksi siihen liittyvät myös muun
muassa sellaiset ulottuvuudet kuin tiedeyhteisöön akreditointi
oppineisuuden osoittamisen kautta, sekä pätevöityminen
erilaisiin muihin työelämän tehtäviin.
Tätä työtä varten kerättyä aineistoa
tarkastellessa esiin nousivat seuraavanlaiset yleiset kysymykset,
joita voi pitää sen tärkeimpinä tuloksina:
1. - Väitös ei ole vain yhtäältä käytännön
ongelmien ratkaisemista eikä toisaalta tieteellistä
oppineisuuden osoittamista yhdessä tilaisuudessa. Se on myös
erittäin voimakas psyykkinen prosessi, jonka aikana mielialat
ja tuntemukset voivat vaihdella äärimmäisestä
epätoivosta täydelliseen itseriittoisuuteen.
2. - Väitöstilaisuuden päähenkilöillä
- väittelijällä ja vastaväittäjällä
tai -väittäjillä - on suuri vaikutus sen onnistumiseen.
Tähän asti on keskitytty lähinnä väittelijän
ohjeistamiseen ennen väitöstä. Vastaväittäjänkin
ohjeistaminen voisi olla aiheellista, kun monissa tapauksissa
väitöksen ongelmat näyttävät olevan juuri
vastaväittäjän ongelmia. Niiden taustalla voi olla
tietämättömyys paikallisista perinteistä,
omat huonot kokemukset, pitkiin monologeihin kirvoittava pätemisen
tarve tai muu sellainen.
3. - Väitöksen onnistuminen ei ole kiinni yksinomaan
siitä, kokeeko sen itse tilaisuudessa menneen hyvin vai huonosti.
Tärkeämpinä seikkoina pidetään usein
tilaisuuden dialogisuutta, keskustelevuutta ja informatiivisuutta
- miten yleisö pääsi kiinni käytyyn keskusteluun.
Lopuksi on syytä tuoda esille se realiteetti, joka kohtaa
jokaista väitellyttä. Väitöksen jälkeen
huomaa, että maailma ei muuttunutkaan. Väitöskirja
on merkittävä virstanpylväs, mutta se ei ole Aladdinin
taikalamppu tai kaikki ovet avaava seesam aukene. Erityisesti
näinä aikoina, kun on alettu puhua 'tohtorituotannosta',
on väitöksen jälkeenkin pidettävä huoli
itsestä ja omasta osaamisesta, jotta voisi saavuttaa tuon
myyttisen väitöksen jälkeisen elämän.
Väitös ei lopu väitöstilaisuuteen.
Joel Kuortti & Tapio Rissanen
(painetun lehden s. 36-37) |