Päivi Atjonen
Päivä pahattarena ja prinsessana

Kipitän kylpyhuoneen, komeroiden ja kapsäkin väliä: yöpaita, hammasharja, lyhyt musta, pitkä musta, arkiavokkaat, juhlapiikkarit, silinteri. Onhan mustan kansion muovisissa taskuissa varmasti alkulausunto ja loppulausunto sekä niiden välissä tarvittavat kelmit kysymykset ynnä luonnos karonkkapuheeksi ihmisestä, jota en ole koskaan nähnyt? Niin, ja Kirja, huomisen pääpuheenaihe. Taidan panna kansion ja V-kirjan käsilaukkuun, tiedä vaikka matkaavat sinivalkoisin siivin ensin Malediiveille. Ja eikun matkaan: alkaa pari vuorokautta nielevä seikkailu akateemisten koreografioiden maailmaan.

Miksi, kysyn itseltäni lentokoneessa istuessani, me professorit otamme kerta toisensa jälkeen itsellemme vastaväittäjän tehtävän, josta palkkakuittia muutamaa viikkoa myöhemmin katseleva tuttava päättelee minun olevan päästäni vialla: moinen vastuu ja pahainen euromäärä, hän päivi(!)ttelee. Vastaan oitis, että ei rahasta vaan akateemisesta tiedonjanosta. Tieteellisestä jälkikasvusta huolehtiminen myös tällä tavoin kuuluu perinteisesti professorin työhön. Kun autan toista yliopistoa mäessä, sieltä saan vastaavan tuuppauksen, kun olen oman doktorandini kanssa saman tarpeessa.

Vastaväittäjänä toimiminen pitää professorin pirteänä: pysyy ajan tasalla alan tutkimuksesta sekä sisällöllisesti että menetelmällisesti. Tunti jos toinenkin tietysti kuluu digipainon kidastaan sylkäisemän parisataasivuisen hengentuotteen nuuskimisessa, mutta mitä en tekisi tieteen tähden. Saamani tietotaidon voin sitäpaitsi hyödyntää omien oppilaideni viisaamisessa jopa omassa tutkimustyössä, jos väittelijä on tarpeeksi vihmerä. Toisaalta arviointitehtäviin anotaan juuri asiantuntemuksen perusteella. Tunnet siis itsesi (kerrankin) hyödylliseksi.

On varmaan komeeta käyttää valtaa, arvelee tuttava. Väittelijä valvoo vuoksesi yön tai kaksi tahi vaihtoehtoisesti näkee painajaisia, että ilmoitat hylkääväsi koko teelmän, hän jatkaa. Ei, kiistän minä. Tieteellinen vastuu asiantuntevan kollegayleisön edessä, sekä kirjaimellisesti että symbolisesti, nitistää valtapyrkimykset. On vain aatosta jaloa eikä alhaista mieltä. No, myönnytän, onhan valta tietenkin läsnä joka hetkessä. Minä kysyn ja hän vastaa, minä annan arvostelun ja hän vastaanottaa paitsi pelisäännöistä pihalla oleva ulkomaalainen saattaa erehtyä kovistelemaan vastaväittäjää, tokko hän on tosissaan kysymystensä kanssa. Paineensa ne ovat sitäpaitsi vastaväittäjälläkin: yleisön mulkoilut kohdistuvat vastaväittäjään, peukaloita pidellään aina väittelijän puolesta. Jos kunnianarvoisa opponentti sotkeutuisi sittenkin omiin kysymyksiinsä? Päivän Pahatar saisi palkkansa.

On vastaväittäjänä tosi mukavakin olla, hehkutan tutulleni. Arkisin joutuu oikeissa töissä selvittelemään varsinkin laitosjohtajana etupäässä ikäviä asioita, mutta valtuutettuna vastaanvänkääjänä saa nauttia naistenlehtien muuttumisleikkien akateemisesta vastineesta tyyliin “Päivä Prinsessana”. Aamusta alkaen sinua autoilutetaan, syötetään ja eskoteerataan. Autetaan takkia päälle ja pois sekä tiedustellaan säännöllisin väliajoin, olisiko mieleen pälkähtänyt jotain tähdellistä tarvetta. Säkenöivää akateemista diskurssitaitoasi kehutaan joukolla myöhään yöhön, eikä edelleenkään pöydän antimissa kitsastella. Vielä alkuviikosta sähköpostiin saattaa singahtaa väittelijän, kenties jopa kustoksen, kiitos ikimuistoisesta päivästä. Tee siinä sitten objektiivinen loppuhiaisu lausunnollesi ja langeta viimeiselle riville väittelijää vuosikausia pinteessä pitänyttä työprosessia moni-ilmeisesti kuvaava tuomio, “arvosanalla hyväksytty”!

Kirjoittaja työskentelee kasvatustieteen professorina Joensuun yliopiston kasvatustieteen laitoksessa

(painetun lehden s.16)