Korkeakouluopettajien aikanyrjähdys

Keskiluokkaisessa tietotyössä työajat tuppaavat venymään. Tuore tutkimus osoittaa, että kaikkein yleisintä venyminen on korkeakouluopettajilla. Heidän työviikkonsa keskipituus on 47 tuntia. Tuore kirja “Aikanyrjähdys keskiluokka tietotyön puristuksessa” osoittaa, että korkeakouluopettajat työskentelevät noin 12 tuntia viikossa kotona.

Kansainvälisissä vertailuissa pitkälle koulutetut asiantuntijat ja johtajat tekevät muita ryhmiä pidempää työaikaa. Työaikojen venyminen on herättänyt huolta viime vuosina myös Suomessa. Tutkimuskohteenamme onkin ollut se, miten todellista työaikojen venyminen on keskiluokkaisessa tietotyössä ja missä määrin työ valtaa muun elämän. Pääasiallisena tutkimusaineistona on ollut Tilastokeskuksen keräämä kysely korkeakoulututkinnon suorittaneille keväällä 2001. Vastausprosentti oli 63 ja työllisiä vastanneita oli 1653 henkeä. Keskeiset tulokset on julkaistu Raija Julkusen, Jouko Nätin ja Timo Anttilan kirjassa “Aikanyrjähdys keskiluokka tietotyön puristuksessa” (Vastapaino, 2004).

Tässä artikkelissa tarkastelen sitä, missä määrin korkeakouluopet-
tajien (ml. tutkijoiden) työajat mahdollisesti poikkeavat muusta keskiluokasta. Korkeakouluopettajien lukumäärän vähäisyyden (n=51) vuoksi tulokset ovat heidän osaltaan lähinnä suuntaa-antavia.

Työajan rajaaminen ja venyminen

Työajan käsite on keskiluokkaisessa työssä usein epäselvä. Puolet vastanneista katsoi, että voi ilmoittaa työaikansa yksiselitteisesti eli vetää rajan työn ja ei-työn välille. Ongelmallisena rajanvetoa piti joka kolmas ja vaikeana joka seitsemäs vastaaja. Ongelmia ja vaikeuksia työajan rajaamisessa oli eniten korkeakouluopettajilla.

Keskiluokan työajat eivät mahdu yhteen muottiin. Vajaa kymmenesosa työskenteli osa-aikaisesti. Puolet teki jokseenkin säädeltyä ja normaalimittaista (3540 tuntia), vajaa kolmannes venyvää 4149 tunnin työaikaa, ja kuudesosa ylipitkää, vähintään 50 tunnin työaikaa. Korkeakouluopettajista 40 % työskenteli vähintään 50 tuntia viikossa. Työviikon keskipituus oli 42 tuntia, korkeakouluopettajilla 47 tuntia. Päätyön ohella korkeakouluopettajat tekivät lääkäreiden ohella muita useammin sivutyötä.

Vastaavasti vain reilu neljäsosa vastanneista katsoi, että työaika pysyy sovitussa. Muilla työaika venyi joko silloin tällöin tai säännöllisesti. Venyminen oli yleisintä korkeakouluopettajilla. Venymisen syitä vastaajat selittivät kolmenlaisilla tekijöillä. Yleisin perustelu työajan venymiselle oli työn luonne, sen rajattomuus ja haastavuus, oma innostus ja sitoutuminen, halu tehdä työnsä kunnolla. Nämä tekijät korostuivat korkeakouluopettajilla ja johtajilla. Toisena syyryhmänä olivat työn huono organisointi ja henkilöstön vähäisyys. Nämä tekijät korostuivat naisilla, johtajilla ja insinööreillä. Kolmantena syyryhmänä olivat uraorientaatio, halu menestyä ja vaurastua, jotka korostuivat miehillä, nuorilla, tietoliikenteessä ja rahoitusalalla.

Yksilötekijöiden ohella työorganisaatiolla, sen kulttuurilla ja yhteisillä työaikanormeilla on väliä. Korkeakouluopettajat luonnehtivat organisaation työkulttuuria muita useammin sekä työkeskeiseksi ja paljon vaativaksi (84 % oli samaa mieltä) että kaoottiseksi, jossa työt ja työajat eivät ole hallinnassa (29 %). Työkulttuurin kokeminen joko työkeskeiseksi tai kaoottiseksi venyttää työaikaa ja lisää työn paineisuutta. Vastaavasti korkeakouluopettajat katsoivat muita useammin, että työaikojen venymistä pidetään työpaikalla suotavana.

Työnteon paikat

Työnteon paikat ovat moninaisia. Edellisen työviikon aikana vastaajat olivat työskennelleet varsinaisen työpaikan ohella kotona (62 %), muissa tiloissa kokouksissa tai koulutuksessa (52 %), asiakkaan tiloissa (24 %), kotimaan matkoilla (23 %), junassa, bussissa tai lentokoneessa (19 %), kutsuilla, lounailla tai päivällisillä (15 %). Muina työnteon paikkoina mainittiin ulkomaan matkat, vapaa-ajan tai loma-asunto sekä sukulaisen tai omaisen luona. Keskimäärin vastaajat olivat työskennelleet kolmessa erilaisessa paikassa, päätoimen työpaikka mukaan luettua. Työn monipaikkaisuus oli yleisintä korkeakouluopettajilla ja johtajilla.

Ne korkeakouluopettajat, jotka työskentelivät kotona, käyttivät siihen aikaa 12 tuntia viikossa eli lähes puolet enemmän kuin keskiluokka keskimäärin. Vaikka kotona työskentely oli yleistä, vain harva vastaaja (4 %) oli erikseen sopinut etätyöstä työnantajansa kanssa.
Keskiluokan suhtautuminen kotona tehtävään työhön vaihteli. Neljäsosa piti työt työpaikalla. Tämä korostui insinööreillä. Puolet pyrki pitämään työt työpaikalla, mutta töiden ruuhkautuessa toi niitä kotiinkin. Tämä näkemys korostui lääkäreillä ja johtajilla. Neljäsosa katsoi, että on yhtä luonnollista tehdä työtä sekä työpaikalla että kotona. Tämä näkemys korostui korkeakouluopettajilla.

Kotiin tuodun työn hyvä puoli on oma rauha työn tekemisessä, haittana työajan venyminen. Työajan muodollisista rajoista on helpompi pitää kiinni työpaikalla. Kotiin tuotava työ merkitsi työajan venymistä, ei niinkään sitä, että osa norminmukaisesta työajasta tehtäisiin kotona. Täten lienee ymmärrettävää se, että kotiin tuotuun työhön liittyi enemmän työn ja perheen välisiä ristiriitoja. Tämän tuloksen valossa näyttää kuin työn ja kodin ajallisessa ja paikallisessa eristämisessä olisi mieltä.

Työ ja muu elämä

Kun vastaajia pyydettiin asettamaan järjestykseen kolme elämänaluetta, tärkeimpänä elämänalueena oli odotetusti perhe (56 %), sen sijaan muut elämänalueet (26 %) ohittivat työn (18 %). Poikkeuksena olivat korkeakouluopettajat, jotka muita useammin (39 %) asettivat työn ja uran tärkeimmäksi elämänalueeksi. Tulokset olivat samansuuntaisia tiedusteltaessa elämän keskeisiä tavoitteita ja nautintoja. Korkeakouluopettajat korostivat muita useammin yhtäältä menestymistä työssä ja uralla etenemistä sekä oman työn tekemistä kunnolla, toisaalta myös taidetta ja kulttuuria.

Työn ja uran vuoksi oli tingitty kotitöistä, omista ystävistä ja harrastuksista, sukulaissuhteista sekä yhteisestä ajasta ja tekemisestä puolison kanssa. Näin oli tehnyt 2535% vastanneista usein tai jatkuvasti. Tinkiminen oli yleisintä korkeakouluopettajilla.

Työasiat eivät pysy työpaikalla. Korkeakouluopettajat miettivät muita useammin kotonakin työasioita ja työt tunkeutuvat myös uniin: mielessä pyörivät työasiat vaikeuttavat nukahtamista tai herättävät kesken unen. Työstä irrottautumiseen korkeakouluopettajat käyttävät muita useammin liikuntaa, muita harvemmin puolestaan löhöämistä ja television katselua.

Korkeakouluopettajien työ on sekä vaativaa että antoisaa. Korkeakouluopettajat kokevat yhtäältä muuta keskiluokkaa enemmän työssä tietotulvaa, aikapaineita ja uupumista, toisaalta he ovat tyytyväisempiä ja sitoutuneempia työhönsä ja heillä on enemmän vaikutusmahdollisuuksia työaikoihinsa. Samalla pula ajasta on ilmeinen.

Ajan puute rajaa rahan puutetta useammin keskiluokkaa tekemästä sellaista mitä todella haluaa. Työ sitoo enemmän kuin pidetään toivottavana. Omaan elämäntilanteeseen sopivan ihanteellisen työviikon pituutena pidettiin keskimäärin 34,1 tuntia (kysymyksessä ei huomautettu tulojen riippuvan työajasta vaan kysymyksessä on puhdas aikaideaali). Kun nykyisen viikkotyöajan keskiarvo oli 41,6 tuntia, aikakuilu on siis noin yhden normaalin työpäivän mittainen (7,4 t). Korkeakouluopettajilla aikakuilu oli 12 tuntia. Toivotun ja nykyisen työajan suurta kuilua selittää korkeakouluopettajilla työn luonne ja haasteellisuus. Myös organisaation työaikakulttuuri suosii työajan venymistä. Tällaisessa tilanteessa rajan asettaminen työnteolle näyttää jäävän suurelta osin yksilön omalle vastuulle.

Jouko Nätti
akatemiatutkija
Jyväskylän yliopisto

(painetun lehden s. 21-22)