Kommentteja Ruotsin malliin ja vähän muuhunkin
Matti Grönroos käsittelee Acatiimin viime “lehtorinumerossa”
ansiokkaasti akateemista urakehitysajattelua tuoden tarkastelussaan
esille erityisesti Ruotsin mallin ja sen mukaisen professoriksi
tulemisen. Tarkastelusta on kuitenkin jäänyt pois se,
että kuvattu ylentämismenettely (befordring) ei koske
pelkästään lehtorista professoriksi ylentämistä
vaan myös adjunktista lehtoriksi tulemista.
Kuten Grönroos toteaa, Ruotsissa on avattu vuodesta 1999
alkaen kaksi mahdollista tietä professoriksi tulemiseksi:
pelkästään omiin ansioihin perustuva ylennystie
ja kilpailutie. Viimeksi mainittu vastaa suunnilleen nykyistä
suomalaista käytäntöä.
Professorien lukumäärä tai suhteellinen osuus
ei ole tietenkään mikään itseisarvo. Täysin
merkitystä vaillakaan se ei ole. KOTA-tietokannan mukaan
Suomessa vuonna 2002 yliopistojen kaikkiaan vajaasta
29 000 työntekijästä opetushenkilökuntaa oli
yhteensä noin 7 850. Näistä määristä
professoreita oli KOTAn mukaan 2 195. Ruotsin Högskoleverketin
tilaston mukaan vuonna 2002 yliopistoissa ja korkeakouluissa oli
väkeä kaikkiaan runsas 51 000, näistä opetushenkilökuntaa
oli runsas 20 500, joista professoreita oli 3 503.
Suomessa professoriksi tulemisen pääasiassa yhden raiteen
mallilla on johtanut siihen, että suhteellisesti katsoen
Suomessa on vähintään yhtä paljon professoreita
kuin kahden raiteen professoriksi tulemisen Ruotsissa. Jos tarkasteluksi
otetaan vain opetushenkilökunta, suhteellisesti katsoen Suomessa
professoreita on selvästi enemmän kuin Ruotsissa. Suomen
nykymalli avaa siis vähintään yhtä hyvät
mahdollisuudet tulla professoriksi kuin Ruotsin kahden raiteen
malli.
Viisaasti kylläkin Grönroos ei lähde esittämään
Suomeen aivan samanlaista mallia kuin Ruotsissa. Grönroos
tekee Suomen osalta ehdotuksen henkilökohtaisesta professorin
tilapäisestä virkasuhteesta. Kyseessä olisi kirjoituksen
mukaan samanlainen järjestely kuin dosentissa.
Suomessa on nykyisin professorin virkaan nimitettyjen lisäksi
professorin määräaikaista virkasuhdetta ilman virkaa
hoitavia professoreita. Näitä on kaikkiaan 23 % koko
yliopistojen professorikunnasta. Nämä mvs. professorit
ovat professorin sijaisina, hoitavat avoimena olevaa professorin
tehtäviä tai myös sellaisia tehtäviä,
joissa ei ole lainkaan professorin virkaa taustalla. Mvs. professoriksi
tullaan selvästi kevyemmin menettelyin kuin varsinaiseen
professorin virkaan. Kelpoisuutta professoriksi ei aina todeta.
Mvs. professoreita on nykyisin Suomessa professorien työhön
välttämättä kuuluvan pitkäjänteisyyden
takia aivan liikaa, mutta mvs-järjestelmä on osoittautunut
sinänsä tarpeelliseksi.
On erittäin kannatettavaa, että keskustellaan professoriksi
tulemisen periaatteista. Grönroosin esittämä professorin
tilapäinen virkasuhde on kuitenkin omiaan luomaan aivan liikaa
käsitteellistä sekaannusta nykyisen mvs. professorin
kanssa. Suomen malli professoriksi tulemiseen on täällä
osoittautunut toimivaksi.
Grönroos esittää siis lisää professoreita
Suomen yliopistoihin. Aivan päinvastaisella kannalla on samassa
lehdessä lehtori Pekka Tuisku kolumnissaan Yliopiston konkurssi.
Kolumnimaisesti hän pohdiskelee, että tulostavoitteensa
alittaneessa yksikössä kaikki professorit pantaisiin
virkapankkiin eli käytännössä häivytettäisiin.
Saman ajatuksen soveltaminen tavoitteestaan jääneeseen
koko yliopistoon johtaisi kai kaikkien professorien joutumiseen
virkapankkiin. Tämä merkitsisi yliopiston muuttumista
joksikin muuksi, esimerkiksi ammattikorkeakouluksi. Sillä
onhan niin, että ilman professoreita ei voi olla yliopistoa.
Jorma Virkkala
Professoriliiton toiminnanjohtaja
2.6.2004
Oulun yliopiston taloustilanne ei ollut yllätys
Dosentti Pekka Tuisku, joka toimii lehtorina Oulun yliopiston
geotieteiden laitoksella, tekee kolumnissaan sellaisia johtopäätöksiä
Oulun yliopistossa meneillään olevan kehittämis-
ja sopeuttamisohjelman syistä ja mahdollisista seurauksista,
jotka vaativat oikaisua asiaan.
Tuisku toteaa, että tilanne talouden kiristymisestä
olisi tullut täytenä yllätyksenä yliopistolle.
Pääasialliset syyt taloudellisen tilanteen kiristymiseen
olisivat hänen mielestään tutkintotavoitteiden
ylimitoituksessa ja hallitsemattomissa vuokramenoissa. Edelleen
Tuisku olettaa suoraviivaisesti ja mihinkään tosiasioihin
perustumatta, että kehittämisen lisäksi tapahtuva
sopeuttaminen kohdistuisi yksinomaan opetushenkilökuntaan.
Tilanne ei ole tullut yliopistolle yllätyksenä, sillä
heti nykyisen laskentamallin voimaantulon jälkeen tehdyt
koelaskelmat osoittivat, että uusi laskentamalli tulee asettamaan
kovia haasteita yliopiston taloudelle. Johtuen yliopiston monialaisesta
ja “raskaasta” koulutus- ja tieteenalarakenteesta
sekä laajasta koko Pohjois-Suomea koskevasta kehittämisvastuusta
Oulun yliopisto oli mallin voimaantullessa varsin hyvin resursoitu
muihin yliopistoihin verrattuna. Tässä vaiheessa yliopistolla
oli kaksi vaihtoehtoa, joko ryhtyä heti sopeuttamaan toimintaansa
tai pyrkiä saattamaan perus- ja jatkotutkintotavoitteensa
ja tuloksensa tasolle, joka turvaisi häiriöttömän
toiminnan myös tulevaisuudessa. Yliopisto valitsi jälkimmäisen
henkilöstönkin kannalta pehmeämmän, mutta
samalla haasteellisemman ja dynaamisemman tien. Hallinnon näkemyksen
mukaan koko yliopiston ylempi virkamieskunta ja eri päätöksentekotahot
olivat tietoisia tehdystä strategiavalinnasta.
Ennusteet eivät ole sikäli toteutuneet, että tutkintotavoitteet
eivät ole täyttyneet ennakoidulla tavalla. Itse asiassa
yliopiston rahoitusvaje vastaa laskennallisesti sitä rahamäärää,
mikä yliopistolla jää saamatta täyttymättömien
tutkintotavoitteiden vuoksi. On luonnollista, että erityisesti
jatkotutkintotavoitteiden täyttyminen ei ole toistaiseksi
toteutunut, koska opiskelijamäärä on kasvanut erityisen
voimakkaasti vasta vuosina 1999-2001. Jatkotutkintojen suoritusaika
peruskoulutuksen alkamisesta kestää tehokkaimmillaankin
10 vuotta. Yliopisto katsookin, että ns. hankeraha, jolla
tuetaan opiskelijamäärän kasvua ja uusien alojen
avaamista on liian “lyhyttä”.
Toimitilakustannukset on nostettu useassa yhteydessä Oulun
yliopiston taloudellisen “ahdingon” perussyyksi. Tilakustannukset
ovatkin kasvaneet voimakkaasti, mutta ne ovat saaneet keskustelussa
ylikorostuneen aseman. Tähän saakka tilamäärä
opiskelijaa ja henkilökuntaa kohden ei ole kasvanut vuodesta
1996, vaan päinvastoin hieman laskenut. Yliopistojen mielestä
ongelman muodostaakin erityisesti kiinteistöjen tuottotavoite
ja indeksikorotukset, joita ei huomioida yliopistojen rahoituksessa,
pääomavuokran kohdistuminen jopa lahjoitusmaahan. Yliopisto
on uudistanut tilastrategiansa, jonka mukaisesti se aikoo pitää
tilakustannukset hallinnassa myös tulevaisuudessa.
Myöskään Tuiskun olettamus sopeuttamisen kohdistumisesta
yksinomaan opetushenkilöstöön ei perustu tosiasioihin.
Tavoitteena on, että sopeuttaminen kohdistuu tasapuolisesti
koko henkilöstöön. Hyvänä apuna tähän
on ns. virkapankki, joka nimenomaisesti tasaa sopeuttamisen kohdentumisen
tasapuolisesti. Yliopiston seurantatiedot tukevat myös tätä
tavoitetta. Myöskään valtakunnalliset tilastot
eivät tue käsitystä, että Oulun yliopiston
opiskelija/opettajasuhde poikkeaisi ainakaan oleellisesti valtakunnallisesta
keskiarvosta.
Oulun yliopisto on varautumassa ennakkoluulomattomasti tulevaisuuden
haasteisiin. Myös keskustelu asiasta on tervetullutta. Keskustelun
tulee kuitenkin perustua tosiasioihin.
Lauri Lajunen
rehtori
Hannu Pietilä
hallintojohtaja
(painetun lehden s. 37-38) |