Määräaikaiset työsuhteet yliopistot syytettyjen penkillä

Valtion laitoksissa on runsaasti määräaikaisia työsuhteita. Työntekijän ja työn tuottavuuden kannalta lyhytaikaiset työsuhteet ovat ongelmallisia. Yliopistot ovat nousseet keskustelussa silmätikuiksi: määräaikaisten osuus on todettu niissä erityisen suureksi.

Yliopistotyön erityisluonne jää usein keskustelussa taka-alalle. Esimerkiksi jatkokoulutus on muuttunut viime vuosikymmeninä apurahavetoisesta pääosin täyspäiväisesti palkatuksi työksi. Päätoimiseen jatko-opiskeluun ei kuitenkaan voi osoittaa eläkevirkaa. Yliopistojen jatko-opiskelijat, assistentit ja yliassistentit ovatkin järjestelmän mukaisesti aidosti määräaikaisissa työsuhteissa. Jos nämä ryhmät vähennetään yliopistojen määräaikaisista nimityksistä, jäljelle jäävä prosentti on edelleen huomattava, tosin lähestyen muiden valtion virastojen tilannetta.

Perussyy määräaikaisongelmaan löytyy yliopistojen rahoitusrakenteesta. Viimeisen vuosikymmenen aikana yliopistojen perusrahoitus on reaalisesti pienentynyt kun samalla tutkintotavoitteet ja tutkintotulokset ovat huomattavasti nousseet. Ulkopuolisen rahoituksen osuus yliopistojen budjeteista on jo lähes kolmannes. Tämä rahoitus on lähes kokonaan kilpailutettua rahaa, jossa rahoituskaudet vaihtelevat muutamista kuukausista muutamaan vuoteen. Kilpaillussa rahoituksessa ei ole taetta jatkosta, joten vakinaisten virkojen perustaminen ulkopuolisen rahoituksen varaan on hyvin vaikeaa. Projekteihin palkataankin tutkijaksi opiskelija tai jatko-opiskelija, jonka työn luonne on opiskelun vuoksi määräaikainen. Näihin työsuhteisiin liittyy monia ongelmia, erityisesti silloin kun projektien rahoitusjaksot ovat lyhyitä. Pitkissäkin ohjelmissa rahoittajat harrastavat usein jopa vuosittaista kilpailuttamista, jolloin tutkijat ovat jatkuvassa epävarmuudessa tulevaisuudestaan ja tutkimusryhmän vetäjät ovat haku- ja raportointikierteessä. Yliopistojen määräaikaisista työsuhteista huolestuneiden päättäjien tulisi puuttua rahoitusrakenteesta johtuviin syihin eikä vain päivitellä surkeaa lopputulosta.

Rahoitusrakenteesta johtuvan määräaikaisongelman polttopisteessä on yliopistojen nuori väitellyt tutkijajoukko, joiden panos tieteellisessä tutkimuksessa ja tutkijakoulutuksen apuna on erittäin tärkeä. Heitä ei yleensä voi palkata lyhyisiin määräaikaisiin tutkimushankkeisiin, mutta toisaalta perusvoimavarojen niukkuus estää vakinaisten virkojen perustamisen. Ratkaisu useaan yliopistoja vaivaamaan ongelmaan on tutkimusrahoituksen rakenteen korjaamisessa. Jos osa ulkopuolisesta valtion määrärahoin tuetusta rahoituksesta siirrettäisiin yliopistojen perusvoimavaroihin, voitaisiin tohtoritutkijoita palkata tutkimusryhmiin pitkäjänteisemmin. Kilpaillusta rahoituksestakin saadaan tällöin suurempi hyöty, sillä tutkimusta on ohjaamassa ja tekemässä suurempi ammattitaitoisten vakinaisten tutkijoiden joukko.

Määräaikaisongelma ulottuu yliopistojen virkahierarkiassa professoreihin saakka. Professorin virkanimikkeen pitäisi aina edellyttää vakinaista määräystä. Professoriliiton tuoreen selvityksen mukaan professoreista on määräaikaisia kuitenkin noin kolmannes. Osa tästä määrästä selittyy avoimien virkojen hoidoista ja viransijaisuuksista, mutta näiden lisäksi esiintyy enenevästi pätkänimityksiä, jotka perustellaan määräaikaisella tehtävällä. Taustalla on usein rahoituksen määräaikaisuus, joka sinällään ei kelpaa määräaikaisuuden perusteeksi.

Määräaikaisessa professuurissa on vaikeaa generoida nopeasti uusia resursseja tuloksellisuuden perusteella. Tohtorintutkintojen ohjaamisessa pisinkin määräaikaisuus, viisi vuotta, on lyhyt aika, vaikka jatkokoulutusresurssit määräaikaisprofessorin pöydälle heti virkakauden alussa ilmestyisivätkin. Määrätietoinen tutkimusryhmän ja jatkokoulutusorganisaation rakentaminen vie aikaa useita vuosia, määräaikaisella professorilla nimitys päättyy juuri kun tulosta alkaa syntyä.

Tapani Pakkanen
puheenjohtaja
Professoriliitto

(painetun lehden s. 3)