Tulosohjaus ja yliopistojen hallinto
Tulosohjauksen mukaista elämää on eletty yliopistoissa
noin kymmenen vuoden ajan. Osana tätä ohjausmallia on
yliopistoja arvioitu eri tavoin osapuilleen saman ajanjakson aikana.
On tehty kokonaisarviointeja, tieteenala-arviointeja, koulutusalojen
arviointeja sekä arvioitu alueellista vaikuttavuutta ja opetuksen
laadukkuutta. Kaikessa arvioinnissa melko itsestään selvyytenä,
mutta vähälle huomiolle jääneenä, yliopistojen
hallinto on sivuutettu sen merkitystä tai siellä tapahtuneita
muutoksia suuremmin pohtimatta. Tämän lähtökohdan
pohjalta Jyväskylän, Oulun, Tampereen ja Turun yliopistot
toteuttivat keskinäisellä päätöksellä
ja rahoituksella hallintonsa arvioinnin vuosien 2002 ja 2003 kuluessa.
Arviointiprosessi toteutettiin siten, että jokaisen yliopiston
keskushallinto toteutti vuoden 2002 loppupuoliskolla itsearviointinsa
laatien siitä oman raportin. Lisäksi jokaisesta yliopistosta
valittiin humanistinen ja luonnontieteellinen ala, jotka myös
laativat oman itsearviointiraporttinsa. Tieteenalojen kautta hankkeeseen
saatiin mukaan hallinnon eri tasojen näkökulmat tiedekuntien
ja laitosten tasolta lähtien. Valitut tieteenalat edustavat
perusominaisuuksiltaan erilaista tieteenalakulttuuria, jolla on
myös oma merkityksensä arvioitaessa tulosohjauksen vaikutuksia
yliopistojen sisällä. Humanistinen ja luonnontieteellinen
ala muodostavat itsenäisen tiedekunnan muissa paitsi Tampereen
yliopistossa, jossa luonnontiede jakautuu informaatiotieteiden tiedekunnan
ja lääketieteellisen teknologian instituutin kesken. Lisäksi
tieteenalojen kautta saatiin “asiakasnäkökulma”
hallinnon sisältä käsin yliopistojen keskushallinnon
toimintaan.
Itsearvioinnin jälkeen kevätkesällä 2003 kussakin
yliopistossa vieraili ulkopuolinen arviointiryhmä käyden
keskusteluja eri hallinnon tasoja edustavien henkilöstöryhmien
kanssa. Ulkopuolisen arviointiryhmän jäseninä olivat
professori Ossi V. Lindqvist Kuopion yliopistosta, professori Turo
Virtanen Helsingin yliopistosta ja emeritus hallintojohtaja Matti
Halonen Joensuun yliopistosta sekä tämän artikkelin
kirjoittaja ryhmän sihteerinä.
Rahoitusrakenteen muutos
Merkittävin tulosohjaukseen liittyvä ja yliopistojen
hallintoon vaikuttava muutos on viimeisen kymmenen vuoden aikana
ollut valtion budjetin ulkopuolisen rahoituksen kasvu. Lamaa seurannut
julkisen rahoituksen supistuminen pakotti koko yliopistolaitoksen
etsimään uusia rahoituslähteitä toiminnalleen.
Tässä yliopistot ovat onnistuneetkin erittäin hyvin.
Vuonna 1991 budjettirahoitus kattoi yliopistojen kokonaisrahoituksesta
vajaat 77 %, kun vastaava osuus vuonna 2001 oli vajaat 63,5 %. Ulkopuolinen
rahoitus on lähes yksinomaan tutkimukseen kanavoituvaa rahoitusta
ja sen käyttö budjettivarojen supistumisesta kärsivän
perusopetuksen puutteiden paikkaamiseen on yliopistojen sisällä
ongelmallista.
Tieteenalat ovat myös ulkopuolisen rahoituksen suhteen kovin
erilaisessa asemassa keskenään. Luonnontieteellisen alan
saama ulkopuolisen rahoituksen määrä on moninkertainen
humanistisen alan rahoitukseen verrattuna. Koska budjettirahoitus
kanavoituu pääosin opetuksesta aiheutuvien menojen kattamiseen,
on humanistisella alalla suhteellisesti heikommat mahdollisuudet
tutkimustoiminnan kehittämiseen kuin luonnontieteellisellä
alalla. Ulkopuolisen rahoituksen merkittävyyttä luonnontieteissä
osoittaa esimerkiksi se, että Jyväskylän yliopistossa
alan vuosibudjetista alle puolet on budjettirahoitukseen perustuvaa
rahoitusta.
Jyväskylän, Oulun, Tampereen ja Turun yliopistot ovat
suomalaisessa yliopistojärjestelmässä ehkä parhaiten
keskenään vertailtavissa monialaisina ja kooltaan suurin
piirtein saman kokoisina niin opiskelijamääriensä
kuin rahoituksensa ja henkilöstömääränsäkin
suhteen. Yliopistojen kehityksen samankaltaisuutta voidaan tältä
pohjalta selittää kuitenkin edelleen julkisen ohjauksen
yhdenmukaistavan vaikutuksen kautta huolimatta rahoitusrakenteen
edellä kuvatusta muutoksesta. Yliopistojen kehitystrendit ovat
pääpiirteissään yhdenmukaiset niin resurssien
kuin tulostenkin suhteen.
Nopeimmin näistä neljästä yliopistosta kasvavat
Jyväskylän ja Oulun yliopistot, joissa opiskelijamäärän
voimakas kasvu näkyy myös opetushenkilöstön
määrän kasvuna vuosien 1991 ja 2001 välillä.
Maltillisempaan opiskelijamäärän kasvuun liittyen
opetushenkilöstön määrä on vähentynyt
Tampereen ja Turun yliopistoissa samalla ajanjaksolla. Budjettirahoituksen
supistuminen näkyy opetushenkilökunnan ohella myös
muun budjettirahoituksella palkatun henkilökunnan määrän
laskuna kaikissa neljässä yliopistossa.
Yliopistojen sisällä on jossain määrin tulkinnanvaraista,
mitkä henkilöstöryhmät luokitellaan varsinaiseen
hallintohenkilöstöön kuuluviksi. Tällaisina
tulkintaongelmia tuottavina henkilöstöryhminä voidaan
mainita atk-henkilöstö, tekninen avustava henkilöstö
ja erilaisista kiinteistöjen huoltotehtävistä vastaava
henkilöstö. Yleinen yliopistoja yhdistävä kehityspiirre
on hallintohenkilökunnan määrän selkeä
kasvu verrattuna opetushenkilökunnan vastaavan kehitystrendiin.
Turun yliopistoa lukuun ottamatta hallintohenkilöstön
kasvu painottuu hallinnon alemmille tasoille. Tampereen yliopistossa
keskushallinnon henkilöstön määrä on jopa
laskenut vuosien 1991 ja 2001 välillä. Hallintohenkilöstön
määrä on lisääntynyt eniten Jyväskylän
ja Oulun yliopistoissa, joissa osa kasvusta selittyy opiskelijamäärän
voimakkaasta kasvusta johtuvina määrällisinä
tehtävälisäyksinä.
Ulkopuolisen rahoituksen voimakas kasvu selittää osaltaan
hallintohenkilöstön määrän kasvua, koska
monipuolistuva rahoitusrakenne on tuonut erilaisia uusia hallinnollisia
tehtäviä mukanaan liittyen esimerkiksi sopimustoimintaan,
rahoituksen käytön seurantaan ja kansainvälistymiseen.
Ilmiö on tuttu jo vuosien takaa esimerkiksi Yhdysvaltalaisia
huippuyliopistoja koskevista tutkimuksista. Monet uusista hallinnon
tehtävistä on organisoitu yliopistoissa keskushallinnon
tasolle. Samaan aikaan keskushallinto koetaan laitoksilla opetus-
ja tutkimustyötä tekevän henkilöstön keskuudessa
etäiseksi. Hallinnollisten tehtävien organisoinnissa yliopistojen
sisällä tulisikin etsiä ennakkoluulottomasti erilaisia
toimintamalleja ja sijoittaa uusiakin hallintotehtäviä
hoitavia henkilöitä tiedekuntiin ja laitoksille.
Yleinen yliopistoja yhdistävä kehityspiirre
on hallintohenkilökunnan määrän selkeä
kasvu verrattuna opetushenkilökunnan vastaavan kehitystrendiin.
Turun yliopistoa lukuun ottamatta hallintohenkilöstön
kasvu painottuu hallinnon alemmille tasoille. Tampereen yliopistossa
keskushallinnon henkilöstön määrä on jopa
laskenut vuosien 1991 ja 2001 välillä. Hallintohenkilöstön
määrä on lisääntynyt eniten Jyväskylän
ja Oulun yliopistoissa, joissa osa kasvusta selittyy opiskelijamäärän
voimakkaasta kasvusta johtuvina määrällisinä
tehtävälisäyksinä.
Tulosta tulosohjauksella?
Kun otetaan huomioon opetushenkilöstön määrän
kehitys ja budjettirahoituksen supistuminen 1990-luvulla, voidaan
yliopistojen todeta tehostaneen toimintaansa merkittävällä
tavalla. Kaikissa neljässä yliopistossa niin maisterin-
kuin tohtorintutkintojen määrät ovat lisääntyneet
huomattavasti. Tohtorintutkintojen määrä on kaksin-
tai kolminkertaistunut. Toiminnan tehostumisen kannalta 1990-luvun
lamaan liittyvien resurssileikkausten vaikutus on merkittävä.
Maisterintutkintojen kehityksestä osa selittyy tietysti opiskelijamäärän
kasvulla ja myös opintotukijärjestelmän muutoksilla
on ollut oma vaikutuksensa. Suuri merkitys on varmasti ollut opetuksen
ja ohjauksen tehostamisella. Tohtorintutkintojen määrän
kasvua selittävät ulkopuolisen rahoituksen kasvu, siihen
osin liittyvä tutkijakoulujärjestelmä ja myös
tulosohjaustavoitteet. Kaiken kaikkiaan on kuitenkin todettava,
että tuloskehitys on varmasti merkinnyt myös kasvavia
työpaineita opetustehtävistä vastaavissa henkilöstöryhmissä.
Tulosohjaus on parantanut itsearviointien mukaan yliopistojen ja
opetusministeriön välisiä suhteita. Tulosneuvottelujen
ongelmana näyttää olevan vähäinen liikkumavara
ja siitä johtuva epäaitous. Tämä näyttää
koskevan sekä yliopistojen ja ministeriön välisiä
tulosneuvotteluja että myös yliopistojen sisällä
käytäviä tulosneuvotteluja. Yliopistojen sisällä
laitosten ja tiedekuntien edustajat eivät koe neuvotteluilla
olevan yhteyttä sen kummemmin yliopistojen strategioihin kuin
saavutettuihin tuloksiinkaan. Ainoa merkittävä positiivinen
vaikutus tulosneuvotteluilla koetaan olevan tavoitteellisuuden lisääntymiseen
laitosten ja tiedekuntien toiminnassa.
Tulosohjaukseen liittyen kaikissa yliopistoissa on tehty rakenteellisia
uudistuksia laitos- ja tiedekuntatasolla. Johtamisessa tuloskulttuuri
on merkinnyt yksilöjohtajuuden vahvistamista hallinnon kaikilla
tasoilla yliopistojen sisällä. Tähän liittyen
päätösvaltaa on delegoitu keskushallinnosta alaspäin
kaikissa neljässä yliopistossa. Yksilöjohtajuuden
ei koeta kuitenkaan joutuneen ristiriitaan kollektiivisen päätöksenteon
kanssa.
Laitos on tulosyksikkönä vain Tampereen yliopistossa,
kun muissa kolmessa yliopistossa tiedekunnat ovat keskeisiä
tulosyksiköitä. Laitoskeskeisyydestä seuraa tiedekunnan
hieman epäselvä hallinnollinen asema ja tiedekunnan ollessa
tulosyksikkönä laitosjohtaminen on epäselvää.
Yksilöjohtajuuden on koettu ainakin joissain yliopistoissa
heikentäneen yliopiston hallituksen asemaa strategisessa johtamisessa.
Haastavimpana tehtävänä ihmisten johtaminen
Tulosjohtamisen katsotaan vahvistaneen yliopistojen sisäisiä
ristiriitoja. Erityisesti humanistisen alan edustajat kokevat luonnontieteilijöitä
enemmän asemansa heikentyneen. Johtajuuden kehittäminen
koetaan kaikissa neljässä yliopistossa edelleen merkittäväksi
haasteeksi. Johtajuuteen liittyvän vastuun merkitys on korostunut
ja talousosaaminen on vahvasti painottunut osa-alueena. Haastavimpana
tehtävänä koetaan ihmisten johtaminen. Yksilöjohtajuuden
vahvistuminen tuo mukanaan persoonallisuuden vaikutuksen ja siihen
liittyvän hallinnollisen ennakoitavuuden heikkenemisen. Dekaanit
ja laitosjohtajat kokevat olevansa ylemmältä taholta tulevan
ohjauspaineen ja alhaalta tulevien tieteenalan edunvalvontapaineiden
vuoksi “puun ja kuoren välissä”.
Käytännön ongelmia johtamiseen tuovat yliopistojen
heikot tietojärjestelmät, joiden integrointi on puutteellista.
Tietojärjestelmät eivät myöskään anna
läheskään riittävää tukea johtamiselle
ja talouden suunnittelulle ja seurannalle.
Yliopistojen tuloksen keskeinen resurssi on itsestään
selvästi henkilöstö. Valtion henkilöstöhallinnon
koetaan jäykistävän lainsäädännön
kautta yliopistojen henkilöstöpäätöksentekoa
liikaa. Mahdollisuuksia hyvän tuloksen palkitsemiseen ei juurikaan
koeta olevan. Se, että osa pienistä lisäpalkkioistakin
päätetään yliopistojen johdon ja järjestöjen
välillä tulosvastuuta kantavien johtajien ulottumattomissa,
koetaan epäkohdaksi. Järjestöjen ja valtiovallan
kesken tapahtuva palkkaukseen liittyvä valtakunnallinen päätöksenteko
on käytännössä kokonaan yliopistojen vaikutusvallan
ulottumattomissa.
Yliopistojen tuloksellisuusvaateet asettavat henkilöstön
kehittämiselle ja ihmisten johtamiselle kasvavia haasteita.
Erityisesti perusopetuksen ongelmat kärjistyvät tutkintojen
ja koulutuksen laatua uhkaaviksi, mikäli resurssikehityksessä
ei kyetä ottamaan huomioon pienenevien ikäluokkien ja
kasvavien tutkintotavoitteiden välistä sovittamattomalta
näyttävää ristiriitaa. Lisää paineita
yliopistoille asettavat uudet epämääräisesti
määritellyt tehtävät, joiden toteuttaminen tehokkaasti
nykyisillä resursseilla on mahdotonta.
Kari Kuoppala
tutkija, Tampereen yliopisto
(painetun lehden s. 12-14) |