Tutkijat kultaa vuolemaan Amerikkaan?

Time-aikakauslehti käsitteli alkuvuonna kansikuvajuttunaan eurooppalaisten tutkijoiden virtaa Yhdysvaltoihin ja kysyi, mitä tarvittaisiin tämän “aivovuodon” patoamiseksi. Keskeisin kysymys tietysti oli se, mikä on saanut jo 400000 Vanhan Mantereen tutkijaa asettamaan Yhdysvallat Euroopan edelle.

Tärkeimmät erot löytyvät ansiotasosta sekä tutkimusjärjestelyistä. Täytyy myöntää, että tutkijoiden ansiotaso on Yhdysvalloissa parempi kuin Euroopassa, vaikka erot eivät olekaan suuret kaikilla tasoilla. Silti esimerkiksi luonnontieteellisen tutkinnon suorittaneiden keskimääräinen vuosiansio Yhdysvalloissa vuonna 2003 oli CPST:n (Commission on Professionals in Science and Technology) tammikuussa 2004 julkaiseman tilaston (Comments 1/2004, s. 14) mukaan 65.000 dollaria, mikä merkitsee euroiksi muunnettuna noin 4.500 euron kuukausiansiotasoa. Luku sisältää sekä yksityisen että julkisen sektorin palkat. Karkeasti ottaen amerikkalaisen luonnontieteilijän keskipalkka vastaa Suomessa valtion virkapalkkataulukoissa A 28 palkkausluokan loppupalkkaa, eli professorin ansiotasoa.

Edullisemmaksi amerikkalaisen palkan tekee Yhdysvaltain selkeästi alhaisempi tuloverotus. Toisaalta Yhdysvalloissa asuvan on maksettava yksityisesti vakuutuksina terveydenhoidon- ja sosiaalikustannusten vakuutuksia sekä muista yhteiskunnan palveluista, etenkin lasten koulutuksesta. Euroopassa nämä järjestelyt eivät edellytä erityisiä ponnisteluja, Yhdysvalloissa esimerkiksi lasten opintojen rahoitus on suunniteltava ja rahoitus koottava hyvin pitkällä aikavälillä, lähes lapsen syntymästä lähtien.

Vastavalmistuneiden maisterien palkkataso on Yhdysvalloissa jonkin verran eurooppalaista korkeampi, muttei mitenkään huikea. Luonnontieteissä maisterintutkinnon suorittaneiden keskimääräinen lähtöpalkkataso oli Yhdysvalloissa vuonna 2003 haarukassa 43.600 – 49.500 dollaria, eli runsaasta 3.000 eurosta runsaaseen 3.400 euroon kuukaudessa. Tekniikan loppututkinnon suorittaneiden keskimääräinen lähtöpalkka oli korkeampi, noin 4.000 euron luokkaa kuukaudessa.

Palkkausjärjestelmien uudistus keskeinen vaatimus rekrytointikilpailussa

Suomessa maisterintutkinnon suorittaneiden lähtöpalkka on amerikkalaista selvästi pienempi. Eurooppalaisessa vertailussa suomalainen tutkijankoulutus on huippuluokkaa sekä järjestelyiltään että, yllättävää kyllä, myös palkkaukseltaan. Esimerkiksi Italiassa jatkotutkintoa suoritetaan esimerkiksi pääasiassa stipendien varassa ja rahoitus jää usein perin vaatimattomaksi. Time-lehden haastattelema italialainen tutkija kertoi työskennelleensä kotimaassaan keskimäärin 900 dollarin suuruisella kuukausitulolla. Lähes vastaava tilanne on yleinen muissakin Välimeren alueen EU-maissa, minkä vuoksi amerikkalaisten yliopistojen on helppo rekrytoida sieltä tutkijoita. Sama pätee myös EU:n Keski- ja Itä-Euroopassa sijaitseviin uusiin jäsenmaihin, joista jo tällä hetkellä vie tasainen virta Yhdysvaltoihin.
Onkin selvää, että palkkausjärjestelmien uudistaminen on yksi keskeisistä vaatimuksista, mikäli Eurooppa haluaa menestyä rekrytointikilpailussa Yhdysvaltojen kanssa. Tällä hetkellä omaa “aivovuotoa” on voitu korvata rekrytoimalla tilalle lahjakkaita tutkijoita muun muassa Kiinasta, Intiasta ja Venäjältä.

Amerikan palkkausjärjestelmä poikkeaa eurooppalaisesta myös siinä, että se on vähemmän mekaaninen. Sen vuoksi palkkahaitari eri tehtävissä vaihtelee huomattavasti. Kun post doc-tutkija ansaitsi luonnontieteissä vuonna 2003 keskimäärin 36.366 dollaria, eli runsaat 2.500 euroa kuukaudessa (A 21 loppupalkka), oli täysprofessorien keskiansiotaso 118.000 dollaria, eli noin 8.155 euroa kuukaudessa, vastaten suunnilleen A 35 palkkausluokkaa neljän ikälisän jälkeen.
Suomalaisille professoreille tällaiset palkkasummat ovat etäistä unelmaa, vaikka meilläkin pyritään siirtymään joustaviin ja kannustaviin palkkausjärjestelmiin. Kaikkein kovimpia amerikkalaisia palkkoja ei tässä ole syytä esitellä, sillä ne lankeavat Yhdysvalloissakin vain hyvin pienelle huippuryhmälle. Palkkavertailu osoittaa joka tapauksessa, että eurooppalaiselle tutkijalle on yleensä kannattavaa siirtyä Atlantin toiselle puolelle, jos tilaisuus siihen tarjoutuu.

Mekaanisuus yksi eurooppalaisen tutkimusrahoituksen pullonkauloista

Peruseroihin eurooppalaisen ja amerikkalaisen palkitsemisjärjestelmän välillä kuuluu myös se, että amerikkalainen on “epädemokraattisempi”. Se vaatii paljon, mutta palkitsee menestyjää henkilökohtaisesti. Kaikki eurooppalaiset eivät suinkaan menesty Yhdysvalloissa – monille amerikkalaisen menestysmallin opetteleminen on ylivoimainen haaste.

Euroopassa – hyvin selvästi myös Suomessa – on puolestaan totuttu siihen, että tieteeseen ja teknologiaan kohdistetusta panostuksesta saatava hyöty koituu koko yhteiskunnan hyväksi. Tämä johtuu epäilemättä siitä, että yliopistojen ja tutkimuslaitosten toiminta on julkisesti rahoitettua sekä edelleen varsin tarkkaan säänneltyä ja valvottua. Palkkaus noudattaa varsin tarkkoja raameja eikä erityisen merkittäviä lisiä ole mahdollista maksaa, vaikka professori tai muu huippututkija onnistuisi hankkimaan ylimääräistä rahoitusta ja panostaisi huomattavasti omaa aikaansa haasteellisiin hankkeisiin. Tällainen mekaanisuus on epäilemättä yksi eurooppalaisen tutkimusrahoituksen pullonkauloista. Se ei ole rakenteiltaan vielä riittävän kilpailukykyistä kääntääkseen tutkijoiden virran takaisin Yhdysvalloista.

Suomalaisille tutkijoille Amerikka ei taloudellisesti välttämättä ole kultamaa. Kannattaa myös muistaa, että amerikkalaisten yliopistojen kovin kysyntä kohdistuu ensi sijassa luonnontieteiden, lääketieteen ja tekniikan tutkijoihin. Humanistit ja yhteiskuntatieteilijät sijoittuvat niin kysynnässä kuin palkkahaitarissakin alemmalle tasolle.
Eurooppalaisten tutkijoiden siirtymistä Yhdysvaltoihin ei pidä nähdä yksinomaan menetyksenä. Useimmat eurooppalaiset tutkijat säilyttävät läheisen yhteyden kotimaisiin yliopistoihinsa ja Amerikassa saadut kokemukset ja innovaatiot rikastuttavat näin sekä amerikkalaista että eurooppalaista tutkimusta. Itse en haluakaan korostaa, että kyseessä olisi aivovuoto, joka olisi välttämättä padottava. Toki Euroopan unionin tulee kantaa huolta siitä, että se kykenee muuttamaan tutkimuksensa rahoitusta ja rakenteita siten, että ne ovat entistä kilpailukykyisempiä. Tutkimukselle ja tutkijoille liikkuvuus on selvä etu. Se antaa tutkijoille myös mahdollisuuden “ulosmitata” osaamisensa taloudellista arvoa. Vaihtoehdon olemassaolo osoittaa, että osaajien saaminen edellyttää kykyä kilpailla heistä. Se on tärkeä viesti kaikille tietoyhteiskunnalle, jotka rakentavat tulevaisuuttaan osaajiensa varaan.

Jussi Nuorteva

Jussi Nuorteva on arkistolaitoksen pääjohtaja, valtionarkistonhoitaja ja Helsingin yliopiston dosentti. Hän on myös Tieteentekijöiden liiton (ent. KATL) ja SATY:n entinen puheenjohtaja. Tämä kirjoitus perustuu Nuortevan Tieteellisten seurain valtuuskunnan vuosikokouksessa pitämään esitelmään. Esitelmä on julkaistu kokonaisuudessaan Tieteessä tapahtuu lehden numerossa 4/2004 (nettiversio löytyy osoitteesta www.tieteessatapahtuu.fi).