Kokonaistyöaika kehityskeskustelun keskeisin työkalu
Julkishallinnossa virkamiesten ja työntekijöiden asemaa
on muutettu viime vuosina sellaista vauhtia, etteivät hitaimmat
takuupalkkalaiset ole perässä pysyneet. Periaatteessa
muutos rakentuu kuitenkin olemassa olleille säädöksille
ja sopimuksille.
Toisin kuin usein luullaan työnantaja ei ole saanut merkittäviä
uusia työkaluja, jotka perustuisivat yksipuoliseen määräysvaltaan.
Kehityskeskusteluissa lähtökohtana on yhteistyö palvelussuhteessa
olevan työntekijän ja työnantajan välillä.
Kehitysmahdollisuudet perustuvat kahdenkeskiseen sopimiseen, ei
yksipuoliseen saneluun tai käskyttämiseen.
Kehityskeskusteluiden keskeisin työkalu on kokonaistyöaika.
Sen kautta sopimisvaltaa on siirretty lähiesimiehille ja virkamiehille
itselleen, kun aikaisemmin virkamiesten työajan käytöstä
oli sovittu keskitetysti ja kiinteähkösti virkaehtosopimuksissa.
Ilman kokonaistyöajan käsitettä kehityskeskusteluissa
olisi usein aika vähän kehitettävää tai
sovittavaa.
Onnistuminen edellyttää todellisia johtamistaitoja
Lähiesimiehen toimintamahdollisuus on sidottu siihen, että
palvelussuhteessa oleva työntekijä on hänen kanssaan
samaa mieltä kehittämisen linjoista. Tätä esimiehet
eivät aina ole hahmottaneet. Se, että esimies onnistuu
kehityskeskustelussa, vaatii häneltä todellisia johtamistaitoja.
Virkamieheltä vaaditaan suostumus esimerkiksi siihen, että
hänellä voidaan teettää sellaisia tehtäviä,
jotka eivät lakien, asetusten ja viran perustamispäätöksen
mukaan kuulu viranhaltijan tehtäviin. Virkaan kuuluvien tehtävien
osalta lähiesimiehellä on toki viime kädessä
yksipuolinen määräysvalta.
Mikäli yhteinen sävel on karussa ja lähiesimiehen
toimivallan rajat ovat tulleet vastaan, esimiehen on delegoitava
asia ylöspäin. Esimerkiksi lehtoreiden osalta päätöksenteko
siirtyy hallitukselle, mikäli kyseessä on viran tehtäväpiirin
muuttamista koskeva asia. Assistenttien kohdalla kokonaistyöaikasysteemi
ei oikeuta edes virkamiehen suostumuksella poikkeamaan henkilöstöjohtosäännön
tai vastaavan asiakirjan säätämistä tutkimusvapaista,
ellei ko. asiakirjassa ole annettu tällaista poikkeamismahdollisuutta.
Usein ei ole, sillä assistenttien tutkimuspanos on yliopiston
tuloksentekokyvyn - ja siis rahansaannin - näkökulmasta
tärkeä.
Vain yliopisto-organisaation ylätaso voi käyttää
yksipuolisia päätöksiä keinona muutoksen aikaansaamiseksi.
Tällaisella päätöksenteolla onkin usein merkittäviä
vaikutuksia yksittäisen virkamiehen asemaan tai palvelussuhteisiin
yleensä. Mitä voimakkaammin yksilöiden oikeuksiin
ja velvollisuuksiin kajotaan, sitä korkeammalle päätöksenteko-organisaatiossa
mennään ja sitä tiukemmat ovat asiaa koskevat menettelysäännökset.
Kaikista radikaaleimpien kehittämiskeinojen käyttö
edellyttää ilman muuta yhteistoimintamenettelyn käynnistämistä.
Käytännössä yhteistoiminnan tarvetta ei läheskään
aina havaita, mikä merkitsee sitä, että eri päätösvaihtoehtojen
ja -perusteiden objektiivinen punninta jää tekemättä.
Näin avataan ovet väitteille päätösperusteiden
subjektiivisuudesta. Yhteistoiminnan sivuuttaminen merkitsee samalla
henkilöstön asiantuntemuksen huomiotta jättämistä.
Palvelussuhteessa oleva työntekijä on usein oman työnsä
paras asiantuntija. Mikäli häntä kuultaisiin aidosti,
taloudellis-hallinnollis-organisatorisia virheitä voitaisiin
estää ennalta.
Jarmo Kiuru
oikeusinformatiikan lehtori, VT
Lapin yliopisto |