Puuhasta touhuun ja sama uusiksi

Tuttavani katsoo epäluuloisesti pölyistä matkalaukkuani. Vai Kreetalla olet ollut viikon rasittavalla virkamatkalla? Onko sitten laadun arvioinnista käydyn toukokuisen keskustelumme jälkeen muutakin yhtä uskottavaa kuulunut arvoisan professorin arkeen? Kirkkain silmin selitän käyneeni Tanskassa tutustumassa evaluointi-instituuttiin ja opetusministeriöön ja saaneeni täysien päivien edestä opetuksia. Ja ihan oikeasti Kreetan yliopistossa oli 1300 osallistujan konferenssi, jossa pidin esitelmän ja monta työpalaveria kollegojen kanssa. Laptop lauloi hotellin parvekkeella, kun yhden artikkelin deadline uhkasi, ja sähköposteihin vastailin joka päivä.

Koputtelin ovellesi kesäkuun lopussa ja elokuun alussa, mutteipä sinua näkynyt, sanailee tuttava. Siihen löytyy pitävä tieteellinen alibi. Piilouduin yliopiston tutkimusasemalle, itärajalle, keskelle-ei-mitään, kirjoittamaan kolmen vuoden aikana keräämästäni tutkimusaineistosta ihan kunnon julkaisua. Kerrankin sai tässä professori-laitosjohtajan työtivolissa keskittyä koulutustaan vastaavaan työhön! Kun juuri sain teelmästäni refereiden lausunnot, ryhdyn korjailemaan, selitän innostuneesti. Homma se on tuokin, kaveri tuhahtaa, kirjoittaa samoja juttuja moneen kertaan.

Mitä muuta tähdellistä olet touhunnut näin syyskauden aluksi? Olen tuppinut liikkeelle laitoksen ESR-rahoitteista yrittäjyyskasvatuksen kehittämishanketta. Käynnistimme kansainvälistä IT-alan tohtorikoulua naapuritiedekunnan kanssa. Parin gradun käsikirjoitukset olen nuuskinut ja ajantasaistanut syksyn luentosarjaa. Väittelijäni kanssa on kerrattu loppuvaiheen koreografioita ennen lokakuista väitöstilaisuutta, toisen kanssa on tulkittu esitarkastajien lausuntoja. Kolmatta tohtorikandidaattia olen koittanut pitää uskossa, toivossa ja rakkaudessa työhönsä ja sen valmistumiseen.

Kasvatusalan palkittavia opinnäytteitä olen Joensuussa marraskuussa pidettäviä kasvatustieteen päiviä varten arvioinut ja perehtynyt kahden poikkitieteellisen tutkimusringin ajatuksiin. Poikkesin Helsingissä suunnittelemassa minulle ennestään ventovieraiden ihmisten kanssa yhtä liikuntapedagogiikan kansainvälistä konferenssia. Uuden tutkintoasetuksen mukaisen opetussuunnitelman teon työnjakoa ja sisällön suunnittelua olen puuhannut, JOO-sopimusta ihmetellyt ja tulevien vuosien virkarakennemuutoksia paperille väsännyt. Loput ajat ovat kuluneet muuten vain palaverihaina uiskennellen.

Arkesi kuulostaa moninaiselta, tokaisee toveri, mutta mihin sinä sanoitkaan kuluttaneesi kaksi viikkoa ja valvoneesi öitä yhteen menoon. Se oli tohtoripromootio, jossa olin juhlamenojen ohjaaja, ja ne olivat tosi komeat kalaasit, hehkutan. Ylikoulutettu taisit tehtävääsi olla, kuulen epäilyn, johon kiirehdin vastaamaan, että minimivaade on olla vakinaisesti nimitetty professori. Etteikö parempaa tekemistä olisi ollut? Öh, työhuoneen nurkassa vaanii kaksi tuhtia pahvilaatikollista julkaisuja: 16 toiveikasta haluaisi päästä professoriksi. Kuusitoista, kiljaisee keskustelukumppani, miten aiot selvitä hengissä siitä luku-urakasta? Hyvä kysymys, uihkaisen vaitonaisesti.

Matkustelitko kesälomalla, jatkuu tenttaus. En, sillä loppukeväästä eletty kolmiviikkoinen työjakso, jossa en päätäni tyynyyn kallistanut millään paikkakunnalla enempää kuin kaksi yötä peräkkäin, täytti reissuhalukiintiöni siltä erää. Matkalaukku oli pysyvässä valmiustilassa kuin ulkomaankauppaministerillä.

Taitavat työt juosta edellä ja sinä perässä, hän kysyy. Ei käy kieltäminen, mutta missä muussa työpaikassa saisin tällaisen vapauden ja haasteellisuuden, vireät työkaverit ja älyllisen kontekstin, lataan vastakysymyksen. Hänkin vaikenee.

Kirjoittaja työskentelee kasvatustieteen professorina Joensuun yliopiston kasvatustieteen laitoksessa

(painetun lehden s. 21)