• pääsivu
  • sisällys

  •  
     

    Kehittääkö opetusministeriön tulosohjaus yliopistojen toimintaa?

    Monia yliopistojen keskeisiä tehtäviä jää tulosneuvotteluissa kovin vähälle huomiolle. Henkilöstöpolitiikan tulisi kuulua tulosneuvottelujen lähtökohtiin.

    Opetusministeriön ja yliopistojen välisissä tulosneuvotteluissa sovitaan vuosittain yliopistojen tavoitteet ja niiden toteuttamisessa tarvittavat voimavarat sekä yliopistot saavat palautteen edellisten vuosien tavoitteiden saavuttamisesta. Samalla opetusministeriö esittää yliopistoille myös kehittämistavoitteita.

    Palaute on yliopistokohtainen, siinä otetaan huomioon myös keskeiset opetusta ja tutkimusta koskevat valtakunnalliset tavoitteet ja strategiat. Se perustuu lähinnä KOTA-, tilinpäätös- ja tilintarkastustietoihin sekä tulosneuvotteluissa ja arvioinneissa saatuihin tietoihin. Valtakunnalliset linjaukset ovat yleensä peräisin hallitusohjelmasta.

    Tulosneuvotteluprosessilla on oma vuodenkiertonsa. Siihen kuuluvia päätöksiä tehdään sekä yliopistoissa että valtakunnan koulutus- ja tiedepolitiikassa aina budjettiin saakka. Välillä on hyvä pohtia myös sitä, syntyykö tällaisessa tulosneuvotteluprosessissa opetusministeriön ja yliopistojen välille aitoa vuorovaikutusta, ymmärrystä ja ymmärretyksi tulemista, mikä puolestaan edistää yliopistojen toimintaa myös pitkäjänteisesti.

    Mitä se kattaa ja mihin sillä pyritään

    Opetusministeriö käy tulosneuvottelut kahden kesken kunkin yliopiston kanssa. Samalla yliopistot joutuvat keskinäiseen tarjouskilpailuun, sillä yliopistojen tarjousten suhdetta jaettaviin resursseihin ohjaa opetusministeriö. Näin tulosneuvottelujen luonne laajenee seurustelusta riskin ottamiseksi.

    Tulosohjaus on ollut yliopistojen johtamisen, suunnittelun ja seurannan välineenä jo vuosikymmenen. Tähän asti tulosohjauksessa ovat painottuneet määrälliset kriteerit, joskin lähinnä kansainvälistymisen tarpeet lisäävät myös laadullisten kriteereiden käyttöä. Tänä aikana yliopistot ovat kasvattaneet määrällistä tulostaan suhteessa henkilöstöresursseihinsa huomattavasti. Perustutkintoa suorittavien määrä on kasvanut 33 % ja jatko-opiskelijoiden vastaavasti 56 %. Tutkintojen osalta vastaavat osuudet ovat 29 % ja 64 %. Kasvanut työmäärä merkitsee myös työtahdin kiristymistä, mitä yksikään yliopisto ei ole tavoitellut tietoisesti. Näin suurimmatkin yliopistojen ulkopuolelta esitetyt vaatimukset löysien poistamisesta on jo toteutettu.

    Tulosneuvotteluissa on keskeisin asema toiminnalle asetetuilla tavoitteilla, joita edustavat tohtoritutkinnot, maisterit, uudet opiskelijat, kansainvälinen opiskelijavaihto ja ulkomaiset tutkinto-opiskelijat, avoimen opiskelijat, ammatillisen väylän käyttäjät ja ulkopuolisen rahoituksen osuus. Tutkintorakenteen eurooppalaistaminen vaikuttanee sitten aikanaan myös kriteereihin.

    Vasta toiminnan tuloksellisuuden arviointi tuo tulosneuvotteluun laadullisia kriteereitä, joskin niiden vaikutus resurssien jakoon jää melko vähäiseksi. Tänä vuonna kriteereitä ovat tutkimuksen huippuyksiköt, koulutuksen laatuyksiköt, taiteellisen toiminnan huippuyksiköt sekä aikuiskoulutuksen laatuyliopisto, Suomen Akatemian rahoitus ja muu ulkopuolinen rahoitus, opintojen kulku, työllistyminen, kansainvälistyminen ja lisäksi yliopistokohtainen arvio. Ensi vuonna näistä jäävät pois työllistyminen ja yliopistokohtainen arvio. Näin kriteereiden kehitys törmää tulosneuvottelujen käytännön rajoihin, vaikka tavoitellaan yliopistojen toiminnan kansainvälisyyttä ja korkeaa laatua. Käytetyt kriteerit johdetaan yleensä KOTA -tilastoista ja niitä on vaikea täydentää varsinaisilla laadullisilla kriteereillä jo arviointikulttuurin työläyden ja vakiintumattomuuden tähden.

    Tulosneuvotteluissa ei kuitenkaan ole vaikeinta etsiä uusia kriteereitä, vaan luoda niistä toimiva ja koordinoitu kokonaisuus. Ilman tällaista opetusministeriön ja yliopistojen yhteistä toimintatapaa on yliopistojen vaikea tulevaisuuteensa luottaen ennakoida ja kehittää vahvuusalueitaan vaatimusten mukaisesti. Tässä katsannossa huipputulosten saavuttamiseksi tarvittava kriittinen massa koostuu ennen muuta toiminnan laadusta ja varmuudesta.


    Mitä jää ulkopuolelle ja mitä tarvitaan lisää

    Tutkimuksen ja opetuksen laadunvarmistaminen, osaamista ja voimavaroja koordinoidenkaan, ei tuo vielä maamme yliopistoja kansainvälisten rankinglistojen kärkeen. Opetusministeriön tulospalautteessa tuodaan esillä myös muita toimia, joilla tähdätään usein toimintayhteisön ja -kulttuurin kehittämiseen. Ainakin kirjallisesti esitettyinä ne liittyvät melko löyhästi toiminnan resursointiin tai niiden vaatimaa lisätyötä ei ole otettu edes huomioon.

    Yhden tällaisen toiminta-alueen muodostavat yliopistojen yhteiskunnalliset tehtävät, johon sisältyy alueellisen palvelujen lisäksi myös eurooppalaisen tutkimuksen koko järjestelmä myönteisine ja rajaavine piirteineen. Tämä keskustelu tulisi tuoda tulosneuvotteluihin laajemmin kuin ulkopuolisen rahoituksen merkityksessä.

    Tätäkin tärkeämpää on saada henkilöstöpolitiikka itsenäisesti esille tulosneuvotteluissa. Se on jäänyt melkein puheiden varaan, vaikka valtiotyönantaja on jo vuosia ilmaissut huolensa pätevän ja sitoutuneen henkilöstön varmistamisesta suurten ikäluokkien jälkeen. Tästä pyrkimyksestä ja yleisestä tietämyksestä huolimatta yliopistojen tulostavoitteet ja henkilöstöpolitiikka ovat epätasapainossa, ja pahemmin kuin missään muilla toimialoilla. Pelkkä toteamus henkilöstöstä yliopiston tärkeimpänä voimavarana ei riitä. Asia kuuluu tulosneuvottelujen lähtökohtiin. Sen kriteerit voidaan asettaa tosiasioiden perusteella samalla pyrkien ennakoimaan yliopistolaitoksen tulevia tarpeita. Huolehtimalla kohtuullisesti henkilökunnan hyvinvoinnista ja tehtävien riittävästä resursoinnista yliopistot voivat vastata menestyksellisesti niin oman yhteiskunnan kuin kansainvälisiin tarpeisiin. Ratkaisut, jotka parantavat henkilökunnan tehtävien hallintaa ja sitoutumista työhön, edistävät yliopistojen korkeidenkin tavoitteiden saavuttamista ja lisäävät arkipäivän uskottavuutta.

    Yliopistojen saamaan palautteeseen sisältyy myös tilintarkastajien huomautuksia noin puolelle tusinalle yliopistoista. Tämä kertoo ainakin toimintakulttuurien eroista, mutta samalla se tuo esille yhden yliopistojen autonomian kehittämisen esteen.

    Henkilöstömenojen jälkeen tilakustannukset muodostavat yliopistojen toiseksi suurimman menoerän, mutta sen kehitykseen on yliopistojen vaikea vaikuttaa järkevästi. Erityisesti näiden menojen hallinnassa ja kohtuullistamisessa opetusministeriön tulisi auttaa yliopistoja uudistamalla tilojen hinnoittelun.

    Myös tulosneuvottelujen tuloksellisuutta on syytä arvioida ja eritellä yksityiskohtaisesti. Valmisteluprosessiin voisi osallistua nykyistä useammat henkilöt. Hallinnollisen toiminnan rinnalle on tarpeen tuoda enemmän monipuolista asiantuntemusta ja henkilöstön ennakointeja tulevaisuudesta. Vielä nyt yliopistot tuntuvat saavan pitkäjänteiset tavoitteensa useammin ulkopuolelta kuin omasta tiedeyhteisöstään. Henkilöstön osallistuminen valmisteluun sen eri tasoilla tuo lisätietoja päätöksentekoon ja varmistaa päätösten välittymisen työyhteisöön. Kyllä suutarinkin lapsilla voi olla kengät.

    Hannu Jalkanen
    varapuheenjohtaja
    Tieteentekijöiden liitto




    (painetun lehden s. 27-28)