Yliopistot ja tutkimus – pysyväisluonteinen tehtävä?

Valtioneuvoston hyväksymän periaatepäätöksen mukaan “Pysyväisluonteisissa tehtävissä käytetään toistaiseksi voimassa olevia palvelussuhteita.”

Mitä nämä pysyväisluonteiset tehtävät sitten yliopistoissa oikein olisivat? Ensimmäisenä tulee tietysti mieleen, että pysyväisluonteisia tehtäviä voitaisiin lähteä selvittämään säädöstasolta. Ja yliopistolaistahan löydetään määritelmät yliopistojen perustehtävistä. Vielä tällä hetkellä ne ovat vapaa tieteellinen tutkimus sekä siihen perustuva ylin opetus. Tieteentekijöiden liiton jäsenkysely samoin kuin muut saatavilla olevat tiedot yliopistoista kuitenkin selvästi osoittavat, että valtaosa näistä tehtävistä hoidetaan kuitenkin määräaikaisten nimitysten voimin.

Vaikka opettajienkin kohdalla on ongelmia määräaikaisuuksissa – muun muassa asetustasolla määräaikaisiksi säädetyissä assistentin ja yliassistentin viroissa määräykset ovat usein paljon lyhyempiä kuin 3 tai 5 vuotta - kohdistuvat suurimmat ongelmat kuitenkin toiseen yliopistojen perustehtävään, tutkimukseen. Tutkijoista lähes kaikki ovat määräaikaisia. Mikä on se logiikka, johon tutkijoiden määräaikaisuus perustuu?

Jäsenkyselyn mukaan yliopistossa työskentelevistä tutkijoista määräaikaisia on peräti 94 %. Siis ainoastaan joka kuudennentoista tutkijan osalta yliopistot ovat katsoneet, että hän hoitaa pysyväisluonteista tehtävää. Usein kuulee väitettävän, että eiväthän tutkijan paikat voikaan olla pysyviä, sillä ne ovat muka tyypillisesti tutkijakoulutettavan tehtäviä, joihin ei voida nimittää pysyvästi. Selitys on tietysti hyvä - ainoa ongelma on, että se on virheellinen. Tieteentekijöiden liiton kyselyn mukaan yliopistoissa työskentelevistä tutkijoista tieteellinen jatkotutkinto on 46 %:lla. Tohtorin tutkinnon suorittaneista yliopistotutkijoista vain joka kymmenennellä on pysyvä tehtävä, eikä dosentin arvon omaavien osaltakaan tilanne paljon parempi ole, sillä vain 15 % heistä on vakinaisessa palvelussuhteessa.

Kun yliopistojen toimintaa tarkastellaan kokonaisuudessaan valtion henkilöstöpoliittisen linjauksen läpi, jonka mukaan pysyviä tehtäviä hoidetaan vakinaisten palvelussuhteiden turvin, päädytään mielenkiintoisiin johtopäätöksiin. Kun yliopistot eivät halua vakinaistaa tutkijoitaan, ne samalla viestittävät siitä, että tutkimus ei olekaan pysyvä tehtävä. Henkilöstöpoliittiselta kannalta tarkasteltuna muuhun johtopäätökseen ei oikein voi tulla, sillä muualla valtion tutkimustoiminnan piirissä olevat henkilöt palkataan vakinaisiin palvelussuhteisiin. Muualla siten katsotaan tutkimuksen kuuluvan pysyviin perustehtäviin, mutta yliopistoissa asia nähdään näköjään toisin. Tähänhän viittaa myös se, että määräaikaisia tehtäviä vakinaistettaessa toimenpiteet ovat kohdistuneet muihin kuin tutkijoihin. Tulisiko yliopistolakia sitten uudistaa siten, että siitä poistettaisiin maininta vapaasta tutkimuksesta yhtenä yliopiston perustehtävistä?

Tutkimuksen poistamista yliopistolaista tukisi ainakin Valtiotyönantaja-lehden kirjoitus “Pätkätyöstä pysyvämpään”, jossa aikoinaan Valtion määräaikaisia palvelussuhteita selvittäneen työryhmän puheenjohtaja hallitussihteeri Kari Peltonen kirjoittaa, että “yliopistojen määräaikaisista palvelussuhteista on syytä vähentää myös tutkimusviroissa toimivat”. Varsin erikoisia linjauksia Valtion työmarkkinalaitoksen edustajalta. Työmarkkinalaitoksen kontollahan on muun muassa valtion yleisen henkilöstöpolitiikan linjasta vastaaminen. Tietenkin helpoin tapa piilottaa valtiotyönantajan häpeätahra, jota yliopistot määräaikaisuuksineen edustavat, on muuttaa tilastointikriteerejä. Samaan tilastojen siivoamishaluun viittaavat ne “aidoista määräaikaisista” puhumiset, jotka ovat viime aikoina selvästi lisääntyneet. Yksilön kannalta ei kuitenkaan esimerkiksi työstressin tai työuupumuksen suhteen ole merkitystä sillä onko omalla määräaikaisuudella perusteensa esimerkiksi asetustasolla vai onko kyse “aidosta määräaikaisuusperusteesta”.

Opetusministeriön asettamalla kansleri Eero Vuorion johtamalla tutkijanuratyöryhmällä onkin melkoinen haaste edessään, kun Suomeen lähdetään luomaan todellista tutkijanuraa. Ammattiliitot osallistuvat tutkijanuran kehittämiseen seurantatyöryhmän kautta. Liittojen asiantuntemusta onkin syytä kuulla, sillä vain yhteisvoimin nykyiset ongelmat voidaan ratkaista.

Antero Puhakka
puheenjohtaja
Tieteentekijöiden liitto

(painetun lehden s. 3)