Vuoden tieteentekijä
Virpi Hämeen-Anttila Humanistinen monioppinut
Tutkija, kääntäjä, kirjailija Virpi Hämeen-Anttila
on Vuoden tieteentekijä 2004. Tieteentekijöiden liitto
julkisti valinnan Tuhannen ja yhden työn tarinoita -seminaarissa
25. lokakuuta. Julkaisemme ohessa Hämeen-Anttilan seminaarissa
pitämän puheenvuoron kokonaisuudessaan. Otsikointi toimituksen.
Aivan ensimmäiseksi minun pitää sanoa, että
olin hyvin, hyvin iloinen mutta vielä enemmän yllättynyt,
kun sain kuulla tulleeni valituksi Vuoden tieteentekijäksi.
Eikä tämä ole mikään korulause, vaan suora
ja rehellinen tunnustus. Olen intohimoinen mutta en kovin mallikelpoinen
tutkija. Olen häärinyt niin monella alalla ja monessa
toimessa, että varsinainen vankka tieteellinen pätevöityminen
on jäänyt vähän jalkoihin. Olen aika lailla
samanlainen kuin romaanini “Suden vuosi” kovaonninen
dosentti, josta kerron näin:
“Hän on hidas kirjoittaja eikä julkaise, ellei
saa paperille jotain joka tyydyttää häntä pienintä
piirtoa myöten. Lisäksi hän hajottaa itseään,
lukee laajalti alaansa sivuavaa ja kaukaisempaakin kirjallisuutta.
Hänen ihanteensa on humanistinen monioppinut, l’uomo
universale. “
Minun ihanteeni on aina ollut tällainen toivottoman vanhanaikainen
universaalioppinut. Mutta juuri siksi olen niin rakastanut tietoa
ja rakastanut yliopistoa tiedon työpajana ja aarreaittana,
arvostanut tutkimusta ja tutkijoita ja puhunut niin kiihkeästi
yliopiston, vapaan tutkimuksen ja sen tekijöiden puolesta aina,
kun minua on hiukankin viitsitty kuunnella.
Vuoden pätkissä vuodesta 1987
Ehkä voin puolustella tehottomuuttani muutamilla seikoilla,
jotka ovat poikkeuksellisia mutta samalla kertovat yhtä ja
toista yliopiston arjesta. Olen sivutoiminen tuntiopettaja. Muilla
laitoksilla tällaiset otukset ovat harvinaisia. Jos tuntiopettajat
eivät ole päätoimisia, he ovat ulkopuolisia, eivät
alan tutkijoita. Meidän laitoksellamme kaikki tuntiopettajat
ovat sivutoimisia. Heidät palkataan puoleksi vuodeksi kerrallaan.
Minut on palkattu vuodesta -87 aina puoleksi vuodeksi kerrallaan
ja olen saanut opettaa neljästä kuuteen tuntiin viikossa.
Pidän opettamisesta ja minua on sanottu hyväksi opettajaksi.
Minulle on myös sanottu, että kun väittelen, saan
heti paikalla dosentuurin, kun olen niin pätevä, mutta
sitten en enää opeta, kun tulen liian kalliiksi.
Oppiaineessani on kaksi yliopistovirkaa. Assistenttia ei ole. Meillä
on lehtoraatti, joka ennen tätä vuotta oli varattu jonkin
intialaisen kielen syntyperäiselle puhujalle, ja henkilökohtaisen
ylimääräisen professorin virka. 90-luvun alusta alkaen
pidettiin varmana, että tämä professuuri menetetään
virkapooliin, kun nykyinen viranhaltija jää eläkkeelle.
Tilanne on nyt sikäli parantunut, että tulossa on viisivuotinen
professuuri. Ja mitä oppiaineelle tuon viiden vuoden jälkeen
tapahtuu? Kukaan ei tiedä. Meillä on nyt kaksi dosenttia
ja uusia tohtoreita tulossa, minä muiden joukossa, paljon graduaan
kirjoittavia opiskelijoita, jotka suunnittelevat jatko-opintoja.
Mitä heille voi luvata?
Tutkijan ja opettajan motivaatio ei tällaisessa tilanteessa
ole ymmärrettävästi paras mahdollinen. Olen katsellut
tutkijanuran epävarmuutta hyvin raa’asta näkökulmasta,
ja tiedän onneksi, ettei kaikilla ole tällaista. Mutta
joillakin on, ja se on ikävää.
Yhteen hitsaantunut tieteellinen tiimi eli näkkileivällä
Olen naimisissa tutkijan kanssa. Hänellä, toisin kuin
minulla, oli tähtäimessä sellainen ihme kuin vakinainen
virka, joten me satsasimme häneen. Tätä, sanottakoon
rehellisesti, en ole kokenut uhraukseksi, koska me kaksi olemme
yhteen hitsaantunut tieteellinen tiimi, joka on yhdessä pitänyt
yllä uskoa tieteen tekemiseen tieteen itsensä vuoksi,
ja rohkaisu ja innoitus on ollut molemminpuolista. Olisin itse asiassa
jättänyt turhautuneena koko tutkimisen ilman mieheni tukea.
Koska olemme erilaisia ihmisinä ja tutkijoina, olemme jakaneet
työt ja meillä erilainen tutkijanprofiili. Mieheni osaa
keskittyä, minä hajotan itseäni. Hän etenee
nopeasti, minä hitaasti. 90-luvun alussa, lamasta huolimatta,
ratkaisumme näytti hyvältä.
90-luvun lopulla tämän ratkaisun ja myös tutkijanuran
huonot puolet iskivät päin kasvojani. Olin onnistunut
saamaan laitoksemme tutkijakoulusta viransijaisuuden, joka ensi
kerran oikeutti minut, sijaisuuden päätyttyä, työttömyyskorvaukseen
(aiemmat työsuhteeni olivat olleet kaikki liian lyhyitä
tai sitten olin ollut apurahalla). Mutta en saanutkaan korvausta.
Minä kirjoitin väitöskirjaa ja olin siis opiskelija
— vaikka en saanut opintotukea — enkä mikään
oikea työtön. No, pitkän ja stressaavan hermosodan
jälkeen sain kuin sainkin korvaukseni.
Mutta sen verran kauan epävarmuutta kesti, että kauhu
iski. Samaan aikaan alkoi näyttää siltä, että
mieheni tavoittelema virka lakkautettaisiin tai pantaisiin yleiseen
jakeluun virkapooliin. Ympärilläni näin yhä
enemmän ihmisiä, jotka olivat todella epätoivoisia.
Heillä saattoi olla jatko-opiskelupaikka ulkomailla, mutta
ei apurahoja, joilla maksaa lukukausimaksuja ja muita kuluja. He
olivat valmistuneet tohtoreiksi eivätkä saaneet mistään
virkaa tai edes määräaikaisuutta. Kilpailu oli koventunut.
Pahinta oli, jos puolisokin oli tutkija. Tohtoreita vaadittiin lisää
ja heitä tuli lisää, mutta yritykset eivät heitä
huolineet eivätkä yliopiston ja akatemian virat suinkaan
lisääntyneet vastaamaan näiden uusien tohtoreiden
kasvanutta määrää.
Hyvin suunnitelluilta ja aivan järkevästi eikä mitenkään
haihatellen rakennetuilta elämiltä putosi pohja. Perheen
perustamisesta tuli äkkiä paljon suurempi riski kuin ennen,
ihmiset laskeskelivat työkuukausiaan: tulisiko kunnon äitiysraha
vai se opiskelijan minimi, jolla itse sinnittelin toisen lapseni
kohdalla, kun hölmö tein lapset liian lähellä
toisiaan? Rahaa ei ollut enää mihinkään ja ihmisillä
alettiin teettää töitä, jotka eivät heille
kuuluneet. Mitäpä kasvaneen byrokratian taakan alle jääneet
professorit muuta voivat, mutta poltin kyllä päreeni pari
kertaa, kun vakinaisten virkojen haltijat edellyttivät minulta,
virattomalta ja varattomalta, työskentelyä ilmaiseksi
hyvän asian ja talkoohengen merkeissä. Opiskelijani, juuri
ne lahjakkaimmat ja innostuneimmat opiskelijani, alkoivat yhä
useammin kysellä minulta masennuksen vallassa, kannattiko opiskella
tätä alaa tai yhtään mitään muutakaan
tutkijankoulutukseen tähtäävää alaa. Moni
lähtikin muualle. Oli kuin kukaan ei olisi enää halunnut
näitä innostuneita, lupaavia ja nerokkaita ihmisiä,
näitä kansakunnan toivoja. Minua raivostutti, ja siitä
raivosta lähti liikkeelle romaanini “Suden vuosi”.
Sen päähenkilö on kirjallisuuden dosentti. Yliopiston
ulkopuolisilla on yleensä väärä kuva siitä,
mitä esimerkiksi dosentti ansaitsee, ja halusin korjata tätä
kuvaa (mieheni on ollut dosentti ja itse sellaiseksi aion). Ikävien
yhteensattumien vuoksi tämä mies, innostunut opettaja
ja etevä, joskin täydellisyyden tavoittelunsa vuoksi hiukan
tehoton tutkija, ajautuu yhteiskunnan pohjalle. Tämä kauhukuva
syntyi, kun kuvittelin mitä minulle tapahtuisi ilman miestäni,
joka silloin elätti meitä, minua ja kahta lastamme, Akatemian
vanhemman tutkijan palkalla.
Tieteentekijä kaipaa vakuutusta työn tärkeydestä
Halusin näyttää tutkijan arkipäivän epävarmuuden
koko kamaluudessaan. Mutta olen optimistinen. Uskon että asiat
jotenkin järjestyvät. Niin kävi romaanissani: löytyi
armelias pelastaja, joka sai lamaantuneen dosenttiparan taas uskomaan,
että hän ja hänen tutkijantyönsä ovat tärkeitä.
Ja sitten työt alkoivat sujua uudella innolla.
Tätä tieteentekijä kaipaa: vakuutusta, että
hänen työnsä on tärkeä. Liiton vuoden 2004
jäsenkyselyn raportista käy ilmi, että tutkija stressaantuu
ja masentuu määräaikaisuudesta, työn katkoista,
työsuhteen ja rahoituksen epävarmuudesta, työn tekemisestä
vailla kiitosta ja korvausta — kaikesta mikä viestittää,
että hän ei ole tärkeä. Jos hän olisi,
häntä ei kohdeltaisi näin.
Tämä asia voi muuttua ja sen pitää muuttua.
Jos oltaisiin todella huolissaan työn tuottavuudesta ja tehokkuudesta,
määräaikaisuudet pitäisi lennättää
roskalaatikkoon. Nehän syövät todistetusti tutkijan
tehokkuutta. Ja mitkä ovat todellisuudessa niillä saavutetut
säästöt? Ottakaamme selvää ja kertokaamme
se eteenpäin. Lisättäköön tietoa joka paikassa,
kaikilla puolilla! Liittomme on tehnyt hienoa työtä tiedottaessaan
tutkijoiden asemasta, jatkukoon tämä työ ja saakoon
se laajempaa julkisuutta! Romaanini köyhä dosentti sai
monet tavalliset lukijat hämmästymään: eivätkö
kaikki akateemiset olekaan hyvinpalkattuja? eikö tohtorintutkinnon
jälkeen saakaan automaattisesti yliopistolta hyväpalkkaista
vakinaista virkaa? Näistä ja monesta muustakin seikasta,
kuten apurahalla elävän tutkijan olemattomasta sosiaaliturvasta,
pitäisi saada aikaan yleinen keskustelu.
Suomen tieteen tulevaisuus käsissämme
Liiton jäsenkyselyraportti “Tuhannen ja yhden työn
tarinat” on rinnakkaisteos Juha Siltalan “Työelämän
huonontumisen lyhyelle historialle”. Molemmat todistavat,
että epävarmuus yhdistettynä lisääntyneeseen
kiireeseen ja kasvaneisiin vaatimuksiin tuottaa summaksi huonoa
oloa ja särkyviä työntekijöitä. Siltalan
teos koskettaa koko kansaa ja siksi sitä ostetaan niin innokkaasti.
Tieteentekijät ovat pieni joukko, mutta heidän käsissään
on paljon: Suomen tieteen tulevaisuus. Kun he särkyvät,
heitä ei niin vain korvata. Siksi heidän asiansa pitäisi
olla useampien asia kuin se nyt on. Vakinaisen viran haltijoilta
odottaisin solidaarisuutta määräaikaisia tai virattomia
alaisiaan kohtaan: heidän jos kenen pitäisi tietää
millaista oli kiivetä alemmilla portailla, ja heidän tulisi
myös muistaa, että tieteen asia on yhteinen. Ja päättäjiltä,
yliopistolta ja opetusministeriöltä, pyytäisin ymmärtämystä:
rahaa on vähän, mutta vähän on tieteentekijöitäkin
eivätkä heidän vaatimuksensa, kuten määräaikaisuuksista
luopuminen, ole mitenkään kohtuuttomia.
Tiede vaatii tekijältään pitkää raskasta
koulutusta, sitoutumista ja uhrimieltäkin: tieteentekijän
työviikko on yleensä pitkä. Mutta hän ei väsyisi,
valittaisi eikä masentuisi, jos hänelle viestitettäisiin,
että hän on tärkeä.
(painetun lehden s. 4) |