”Hullu paljon työtä tekee…?”

Helsingissä oli lokakuun lopulla INAn eli Informaatioalan Akateemisten seminaari Palkansaaja vai työn sankari. Professori Juha Siltalan puheenvuoron Työelämän liian suuret vaatimukset jälkeen oli vuoro minulla, jonka puheenvuorolle oli annettu nimi Hullu paljon työtä tekee?
Etukäteen minulla oli vähän puolusteleva olo, koska olin tutustunut Juha Siltalan ajatuksiin vain haastattelujen kautta silmäiltyäni hänen teostaan. Huomasin kuitenkin, että puheessa vilahtelivat sanonnat, jotka ilahduttivat kovasti: ydintyö – virkamiehen vastuu – sisäinen motivaatio – aikaansaamisen tunne. Tosin professori Siltala peräänkuulutti näitä.

Pohdin sananlaskua Hullu paljon työtä tekee. Ovatko kirjastonhoitajat ja informaatikot hulluja, jotka tekevät innoissaan työtä työn ilon vuoksi eivätkä osaa organisoida tai hinnoitella työtään, niin että sitä osattaisiin arvostaa enemmän? Olemmeko tottuneet työmme ystävälliseen vähättelyyn ja kiitollisina juhlapuheista teemme taas hymyillen hartiavoimin työtä?

Kun ryhdyin pohtimaan, miksi työ on kaikesta huolimatta niin valtavan mukavaa, haastavaa ja mielenkiintoista tulin siihen tulokseen, että syynä on itse työ ja toiseksi työilmapiiri ja työympäristö.

Saamme tehdä työtä, jossa saa koko ajan itsekin oppia uutta, kaikkea, mitä on tutkimusmaailmassa “ilmassa”. Samalla meidän täytyy tietää kaikki uusi ennen muita ja osata kaikki uusi ennen muita. Tällä tarkoitan ensiksi opiskelijoiden tutkimusaiheita ja toiseksi uusia tietokantoja ja niiden käyttöä.

Kissa kiitoksella elää, mutta kyllä palautetta (hyvää) on hienoa saada. Tunne siitä, että on voinut auttaa opiskelijaa taas eteenpäin gradun teossa tai tutkijaa löytämään uutta merkitsee taas kerran työn ilon löytämistä.

Kun työpaikassa on hyvä työilmapiiri, mukavat työtoverit, hyvä henki ja esimiehen ja johdon taholta tulviva kannustus ja arvostus, tekee iloisena ja mielellään työtä.

Kun työt on järjestetty tasapuolisesti jokaisen taidot ja parhaimmat ominaisuudet huomioon ottaen, on hyvä aloittaa aina työpäivä. Kun jokaisella on vastuu omasta työstään ja selvyys siitä, miten hänen työnsä linkittyy ja liittyy kokonaisuuteen, jokaisella on selvä kuva tavoitteista..

Kaikki ei kuitenkaan ole ihan auvoista. Joskus raivostun, mutta onneksi jupisen vain itsekseni. Tiedän, että meitä väsyttää ja rasittaa eniten se, että tiedämme hyvin itse, minkä arvoisia olemme – meidän takanamme on hirmuisesti tietoa ja osaamista, jota ei yliopistoyhteisössämme osata arvostaa, saati käyttää. Tutkijat käyttävät aikaa ja vaivaa tietojen kaivamiseen tai uusimpien artikkeleiden etsimiseen, joka meidän kanssamme yhdessä sujuisi yhdessä hujauksessa. Koska yliopistojen johto ymmärtää, että tässä menee paljon energiaa, aikaa ja vaivaa hukkaan? (Kuitenkin - Turun kauppakorkeakoulun rehtori suunnittelee kirjasto-tietopalvelun tiedonhaun opetusta kaikille jatko-opiskelijoille pakolliseksi!)

Lopputulos työn ilosta taitaa olla se, että tieteellisten kirjastojen henkilökunta tekee hulluna töitä, jotta joku ymmärtäisi kirjaston ja tietopalvelun työn arvon.

Nyt on ajankohtainen kysymys, mistä saadaan suurten ikäluokkien eläkkeelle siirtyessä hyvin koulutettuja, motivoituneita ammattilaisia tieteellisiin kirjastoihin. Yliopistojen johto voisi pohtia kaiken muun pohdinnan lisäksi sitä, ratkeaisiko tuleva ongelma sillä, että kirjastonhoitajan ja informaatikon työtä ja työtuloksia arvostettaisiin enemmän, niin että se näkyisi myös palkkauksessa.

Työni on ollut mahdottoman mielenkiintoista, henkisesti palkitsevaa ja mielihyvää tuottavaa!
Lähden tästä aivan haikeana eläkkeelle – koettakaa te pärjätä!

Marjatta Jokinen

Marjatta Jokinen on kirjastonhoitaja, informaatikko Turun kauppakorkeakoulussa. Tieteentekijöiden liitto valitsi hänet Vuoden tieteentekijäksi 2003.

(painetun lehden s. 29)