Unohtuuko luova työ yliopistojen jatkuvassa
kehittämisessä?
Yliopistojen kaikenpuolinen kehittäminen on nykyään hyvin muodikasta. Työryhmien, selvitysmiesten, etujärjestöjen ja julkisen sanan kannanottoja tieteellisen tutkimuksen ja yliopistojen toiminnan tehostamiseksi julkistetaan tiiviissä tahdissa. Reippaimmat ideat tuntuvat tulevan yliopistoja ja tiedettä vähiten tuntevilta tahoilta. Kehittämisessä ja toiminnan rationalisoinnissa ei ole sinänsä mitään väärää, yhteisillä veronmaksajien varoilla tuettua toimintaa pitääkin valvoa.Mutta unohtuuko tässä kaiken kehittämisessä tieteellisen
tutkimuksen ja akateemisen koulutuksen perusluonne?
Menestyksekäs tieteellinen työ ja nykyisin niin muodikas huippuosaaminen ovat harvoin riippuvaisia hallintorakenteista ja rutiineista. Ne edellyttävät ennemminkin rauhaa luovalle työlle, vakaata organisaatiota ja pitkälle hioutunutta työyhteisöä, jonka
kokonaisuutta ja toimintaa ei jatkuvasti kyseenalaisteta. Kilpailu on tieteen kehityksen moottori, mutta liialla kilpailutuksella tuhlataan kaikkien resursseja. Keskustelu yliopiston optimikoosta on myös melkoisen hyödytöntä, sillä esimerkkejä huipputason työstä löytyy sekä pienistä, että suurista yliopistoista. Yliopistojen organisoitumisella ja hallintomalleilla ei liene suoraa yhteyttä menestykseen, sillä se ei olisi jäänyt salaisuudeksi yliopistojen vuosisataisessa kehityksessä. Organisaatiolla on toki merkitystä, menestystä edistävät ainakin vapaus ja vakaus.
Hallinnon ja toimintaympäristöjen kehittämisessä resursseja kuluttaa myös toiminnan hitaus ja tehottomuus. Uutta palkkausjärjestelmää on rakennettu jo vuosia, kuluneena vuonna työ on ollut erityisen intensiivistä. Viime keväänä arvioitiin yliopistojen työntekijöiden tehtävien vaativuus ja tehtävissä suoriutuminen. Se tehtiin suurella kiireellä ilman yhteyttä nykyiseen palkkaan tai yliopiston resursseihin. Tulos oli arvattavissa; arvioinneissa oli suuria yliopisto-, nimike ja työntekijäkohtaisia poikkeamia. Syyskuussa tulivat sitten mukaan realiteetit, eli palkkataulukot ja yliopistokohtainen sopeutus resursseihin. Tämä on tehty korjaamalla työntekijöiden vaativuustasosijoittelua. Seuraavana on vuorossa uusi tarjous ja joskus on tasosijoittelut julkistettava ja saatettava ajan tasalle. Paljon työtä ja vaivaa olisi säästetty, jos koko prosessi olisi joko tehty yhtenä kokonaisuutena, tai edes kokeiltu parissa pilottiyliopistossa.
Suomen yliopistojärjestelmän kehittämisessä on myös samoja piirteitä. Yliopistojen lukumäärää kauhistellaan ja niitä ollaan yhdistelemässä, verkottamassa ja jopa lakkauttamassa. Suurten yliopistokeskusten
lukumäärä ei ole maassamme erityisen suuri, sen sijaan monet yliopistot ovat itse levittäytyneet sivutoimipisteisiin. Yliopistojemme lukumäärä antaa itse asiassa hyvän pohjan kilpailulle. Tieteellisen työn
edistämisessä ongelmana ei ole organisaatio vaan aliresursointi.
Parhaillakin yliopistoillamme on vain murto-osa niistä resursseista joilla maailman huiput operoivat. Syökö voimavarojen kuluttaminen jatkuvaan “uudistamiseen” entisestään tieteemme kilpailukykyämme?
Yksilötasolla samat ilmiöt ovat tunnistettavissa, mutta hieman eri muodoissa. Kilpailun säännöt edellyttävät jatkuvaa verkottumista, monitieteisyyttä ja kansainvälistymistä. Tieteessä yhteistyö ja sosiaalinen kommunikointi ovat toki tärkeää, mutta mistä puhut ja millä verkotut, jos aikaa ei jää oman luovan panoksen tuottamiseen? Harvalla yksittäisellä resursseistaan kamppailevalla tutkijalla tai tutkimusryhmällä on todellista rauhaa tehdä luovaa työtä.
Kaikesta huolimatta toivotan lukijoille edes joulurauhaa.
Tapani Pakkanen
Puheenjohtaja
Professoriliitto
|
