|
KOLUMNI
Päivi Atjonen
Tyrkylle laittautumista
“On aika katsoa, minkä yliopiston pussissa ei ole
lainkaan jauhoja, kenen professorin tutkimustynnyrit kumisevat
tyhjyyttään, kuka poistuu salista surkeimpana väittelijänä.
On aika valita heikoin lenkki.” TV-juontajaa matkiva tuttavani
on seurannut vilkasta uutisointia, miten kotomaamme on pullollaan
yliopistoja ja korkeakouluja, jotka kaikki eivät voi olla
laatuisia ja tarpeen. Kunnon yliopistojen rahojen lisääntymisen
tieltä pitäisi raivata pois maakuntasarjan opinahjoja.
Oletko samaa mieltä, toverini tivaa, onko siitä Joensuustakaan
missään asiassa etujoukkoihin?
On tietenkin, hiljennän keskustelukumppaniani. Jokaisesta
yliopistosta löytyy aloja, joissa ne ovat oikeasti erityisen
hyviä. Yliopistolla on aina monenlaista myönteistä säteilyvaikutusta
ympäristöönsä, ja sellaista tarvitaan pitkin
maata eikä vain etelässä. Eikä suuri sitäpaitsi
ole aina paras ja kaunein. Osaat varmasti kuvitella, millaisia
kurjia sivuvaikutuksia oppilaisiin on isoilla kouluilla tai miltä possusta
tuntuu megakokoisessa tehosikalassa, lauon analogioita. Toki isoilla
tutkimusryhmillä ja rahalla on merkitystä hyvän
tieteen synnylle, myönnän samaan hengenvetoon.
Ei kai vaan yliopiston maine ja osaaminen ole hyvästä supliikista
kiinni? Voihan strategiapapereihin kirjoitella yhdeksän hyvää ja
kymmenen kaunista ja tuupata joka välissä tähtiprofessorin
tai päivystävän dosentin kameran linssiin kertomaan
humpuukista huipputieteenä, arvelee keskustelukumppanini.
Eivätkä ne TV-studiot pidä kortteeriaan Lapin tai
Joensuun yliopiston kampuksen tuntumassa, hän jatkaa ilmiselvästi
epäilyistään lämmenneenä.
Saattaa suurelle yleisölle tuollainen mielikuva syntyä,
myöntelen kiemurrellen, mutta eivät moiset kuplat pitkän
päälle ehjinä säilyisi. Yliopistojen ja tutkijoiden
on oikeasti rakennettava opetusta ja tutkimusta kestävälle
perustalle, mikäli tahtovat pysyä tiedemaailmassa myös
maailmanlaajuisesti uskottavina. Mutta toki paineita monesta suunnasta
yliopistoihin ja niiden työntekijöihin kohdistuu, että pitäisi
ainakin näyttää siltä, että kaikessa tähdätään
rinta kaarella citius, altius ja fortius.
Kirjoitamme strategioita, laadimme esitteitä ja postereita,
stailaamme portaalejamme, brändäämme profiiliamme,
järjestämme pressi-infoja ja organisoimme avoimien ovien
päiviä. Työnnymme abipäiville, yleismessuille,
tiedetoreille ja älymarkkinoille. Tutkijat väsäävät
tuloksistaan videoita, sanomalehtiartikkeleita ja popularisoituja
täsmätiedotteita eri kohderyhmille. Huomaa minut, tunnusta
meidät, pisteytä suorite - vain siten olemme arvokkaita!
Ulkokultaiseltahan tuo tuntuu, huokaisen. Toisaalta kuka meidät
uutisaiheiden tulvasta noukkisi, ellemme itsestämme osaa kertoa?
Tiede ei sinällään ei ole yhtä mediaseksikästä kuin
julkkistoilailut tai susien metsästys.
Silti vaivaa, jatkan keskustelukumppanille, miten bittinikkareiden
laatimat tietokannatkin tukevat tekosten hoopoa laventamista. Kun
käväiset konferenssissa, voit taltioida suoritteisiisi
tehneesi abstraktin, pitäneesi esitelmän, ripustaneesi
siitä paperin kotisivullesi ja kenties lopulta soluttaneesi
saman hengentuotteen pienin sievistelyin artikkeliksi kokoomateokseen.
Sama arkinen työkeikka neljään kertaan rekistöitynä,
ja kollegat selaavat nettiä kateudesta vihreinä: siinäpä aikaansaapa
ihminen!
Miksi niuhotat, kun systeemi sallii tyrkyttäytymisen ja
kannustaa siihen, napinani katkaistaan. Jaa-a, miksipä niin,
mutisen vaitonaisesti. Niin muutkin tekevät, ja UPJn myötä itsekehupaine
entisestään lisääntyy. Mutta onko tämä lopulta
ihan viisasta? Kuulinko oikein äänettömän vastauksen?
Kirjoittaja työskentelee kasvatustieteen professorina Joensuun
yliopiston kasvatustieteen laitoksessa
(painetun lehden s. 21)
|