Yliopistojen hullu vuosi
Kuluvana vuotena yliopistot ovat suunnattomien paineiden alla. Haasteita yliopistoille
aiheuttavat Bolognan prosessin mukainen tutkintorakenteiden uudistaminen,
yliopistolain muutoksen mukanaan tuoma kolmannen tehtävän merkityksen
lisääntyminen, toimimattomaan virkarakenteeseen liittyvät
uudistukset, yliopistojen laadunarviointijärjestelmien kehittäminen,
opintoaikojen lyhentämiseen liittyvät velvoitteet, palkkauksen
perusteiden uudistaminen, tutkijakoulutuksen tehostaminen, huippuyliopistoideologia
kriittiseen massaan nojaavine ajatuksineen ja niin edelleen.
Ei ole lainkaan liioiteltua väittää, että kuluva vuosi
on poikkeuksellinen monessakin mielessä. Tuskin koskaan aikaisemmin on
yliopistoille asetettu näin suuria vaatimuksia, joihin kaikkiin pitäisi
pystyä vastaamaan samanaikaisesti. Yliopistojen niskaan vyörytetään
lähes kiihtyvällä vauhdilla lisää tehtäviä,
mutta resursoinnista eivät näytä kantavan huolta juuri muut
kuin henkilöstöjärjestöt. Yliopistojen johdossa samoin
kuin yliopistojen rahoittajien joukossa näyttää olevan käsitys
siitä, että yliopistot ovat olleet niin tehottomia, että uudistuksiin
tarvittava lisäaika löytyy helposti, kun vain löysät otetaan
henkilöstöstä pois. Tähän johtopäätökseen
tullaan väkisinkin, kun tarkastellaan niitä lisäresursointeja,
joita yliopistoille tai yliopistojen sisällä on kohdennettu uudistusten
läpiviemiseen. Uudistusten vaatimat työt ovat tulleet lähes
kokonaan jo olemassa olevien entisten tehtävien päälle.
Lähes surkuhupaisa esimerkki resursoinnin riittämättömyydestä on
noin kolmeakymmentä tuhatta yliopistojen työntekijää koskettavan
palkkausuudistuksen resurssointi niin Opetusministeriön neuvottelijoiden
kuin yliopistojenkin osalta. Vaikka yliopistoissa työskentelee suuri määrä ihmisiä,
joiden äidinkieli ei ole suomi, ei tätä kirjoitettaessa vieläkään
ole saatu käyttöön ruotsin- tai englanninkielisiä vaativuustasokuvauksia.
Myös yliopistoissa on ollut hyvinkin erilaisia näkemyksiä siitä kuinka
paljon resursseja palkkausuudistuksen läpivieminen vaatii.
Palkkausjärjestelmää uudistettaessa ollaan resurssiongelmien
lisäksi törmätty siihen, että eräät itseään
suurimpina ja kauneimpina pitävät yliopistot näyttävät
haluavan lähteä murtamaan olemassa olevia ja toimiviksi todettuja
neuvottelujärjestelmiä. Kun omia näkemyksiä ja visioita
ei saada vakiintuneiden neuvottelujärjestelmien kautta ajettua läpi,
ei näkemyksiä kuitenkaan muuteta, vaan tietoisesti yhdessä sovitusta
poiketen pyritään toteuttamaan omat tavoitteet työnantajapäätöksin.
Näin toimivat yliopistotko olisivat muka valmiita suurempaan taloudelliseen
autonomiaan.
Jo viime vuoden puolella haluttiin aloittaa pudotuspeli, jossa etenkin yliopistomaailman
ulkopuoliset halusivat lähteä rankkaamaan yliopistoja jyviin ja akanoihin
- huippuihin ja kärpässarjalaisiin. Sama peli näyttää jatkuvan
myös tänä vuonna. Ja ehkä itse asiassa onkin jo korkea
aika erottaa hyvät yliopistot huonoista. Käytettyjen kriteereiden
täytyy kuitenkin muuttua. Tässä jaossa keskeiseksi tarkastelukohteeksi
tulee nostaa se, miten yliopistot kohtelevat henkilöstöään.
Suurten pitkälti yliopistojen ulkopuolisten asettamien haasteiden voittamisessa
mikään yliopisto ei voi pärjätä pelkästään
työnantajavirkamiesten voimin.
Vain henkilöstönsä hyvinvoinnista huolehtiva yliopisto voi pitemmällä tähtäimellä olla
laadukas ja tehokas. Tämä on niin yliopistojen ylimmän johdon
kuin ulkopuolistenkin hyvä muistaa. Valitettavasti näyttää vain
siltä, että yliopistot eivät tätä usko ilman ulkopuolista
pakkoa. Tämä on nähty moneen kertaa määräaikaisuuskysymyksen
ja apurahatutkijoiden sosiaaliturvaan liittyvien ongelmien yhteydessä.
Hyvän henkilöstöpolitiikan painoarvoa yliopistojen rahoitusperusteena
onkin jatkossa selvästi lisättävä.
Antero Puhakka
puheenjohtaja, Tieteentekijöiden liitto
(painetun lehden s. 3) |