Miksi tutkin?

En ole koskaan pysähtynyt miettimään, miksi oikeastaan tutkin. Tutkiminen on näyttänyt yhtä itsestään selvältä ja vähän perusteluja kaipaavalta toiminnalta kuin syöminen ja nukkuminen.

Luulenpa, että kohtalo teki valinnan puolestani kauan ennen kuin ehdin edes koulunpenkille. Suurin huvini oli lukeminen, ja pitkien tarinoiden lisäksi rakastin paksuja tietoteoksia ja tietosanakirjoja. Otin hyllystä Otavan Ison Tietosanakirjan, punnersin sen lattialle — se oli niin raskas etten voinut pitää sitä sylissäni — avasin sen umpimähkään ja nautin saadessani lukea Kenian pinnanmuodostuksesta tai kompressoreista. Maailma oli ihmeellinen, ja vielä ihmeellisempää oli se, että kaikki tieto maailmasta oli, kuten uskoin, tässä käsieni ulottuvilla. Minun ei tarvinnut mennä Keniaan tai keksiä tai purkaa koneita, toiset olivat tehneet sen puolestani ja antaneet työnsä hedelmät jalosti minun käytettäväkseni.

Menin kouluun siinä uskossa, että oppiminen oli hauskaa ajanvietettä. Järkytyin hiukan, kun sitä nimitettiin velvollisuudeksi. Oma-aloitteisuuteni tiedon hankkimisessa ei liioin heti kantanut hedelmää, koska minua kiinnosti enemmän se tieto, minkä parissa kotona puuhasin, kuin se, mihin olisi pitänyt koulussa keskittyä. Myöhemmin opin antamaan yhä enemmän arvoa kurinalaiselle työskentelylle. Tutkimisessa on välillä jaksettava tehdä myös sellaista, joka on
työlästä ja tylsääkin, jotta pääsisi kiipeämään seuraavalle portaalle.

Toinen lapsuuteni naiiveista uskomuksista sai kolauksen, kun joskus toisella kymmenellä oivalsin, ettei kaikki tieto ollutkaan varmaa ja paikallaan pysyvää. Olisin mielelläni säilyttänyt ensimmäisen lukemani tiedon jostain asiasta oikeana, mutta huomasin, etten voinut tehdä näin tinkimättä älyllisestä rehellisyydestä. Tajusin myös, etten koskaan ehtisi tietää ja tutkia kaikkea, mikä minua kiinnosti.

Vähitellen selvisi, etteivät tiedon epävarmuus ja tiedon kentän laajuus olleetkaan huonoja asioita. Jälkimmäinen merkitsi, että jotain oli aina tutkimatta, ja jokaiselle uudelle tulokkaalle oli tilaa ja tilausta. Edellinen puolestaan teki tiedon kanssa työskentelystä entistä hauskempaa. Tiedon metsästäminen ja sen todenperäisyyden testaaminen on nimittäin pohjimmiltaan salapoliisityötä. Kuvaukset tieteellisten keksintöjen vaiheista muistuttavatkin dekkarijuonia. Tutkiminen tuo mieleen myös toisen yleisesti rakastetun ajanvietteen, palapelin kokoamisen. Uskon kuitenkin, että väristys, minkä tutkija tuntee kun vähän aikaa sitten hajanaisina vetelehtineet tiedonsirpaleet näyttävät äkkiä järjestäytyvän kuvioksi, on jotain ainutlaatuista.
Se on sukua hurmiolle, jota taiteilija kokee, kun hän tietää luoneensa jotain aivan uutta.

Jos valitsee tutkijanuran, valitsee samalla monia muita asioita. Pätevöityminen alalle kestää yleensä kauemmin kuin tavallista. Varsinkin uran alkuvaiheessa toimeentulo on epävarma. Jotta säästyy tulevilta murheilta, kannattaa panna hiukan aikaa uransa suunnitteluun ja ottaa selvää rahoitusmahdollisuuksista, työllistymisvaihtoehdoista, tukimuodoista ja tutkijoiden ammattiliitoista. Yhteistyö on tutkimuksessakin voimaa. Työtä ei tehdä umpiossa: jokainen uusi löytö nojaa toisten löytöihin ja vaatii tulla toisten tieteentekijöiden huomioimaksi ja tarkasteltavaksi. Tutkijoiden verkko on tärkeä myös tutkijan sosiaalisen ympäristön kannalta. Tutkijoilla on samat intressit ja ongelmat. He saattavat kilpailla keskenään paremmuudesta, mutta heidän asiansa on silti yhteinen.

Missään tapauksessa ei kannata kääntyä peloissaan pois, jos tutkijanura kiinnostaa. Samoja vastuksia on nykyään kaikkialla, mutta harva työ on yhtä palkitsevaa kuin tutkiminen. Minulla on yhä tallella lapsenuskoni siitä, että tiedon hankkiminen on harvinaisen vapaata, ylevää ja hauskaa.