Professoriliiton ja Tieteentekijöiden liiton seminaari

Monta tietä huipulle

Kriittisen massan vai pienten polkujen kautta – huipulle voi olla
monta tietä. Näitä etsittiin Tieteentekijöiden liiton ja Professoriliiton perinteisessä kevätseminaarissa. Paneelikeskustelussa pohdittiin, onko yliopistojen palkka- ja henkilöstöpolitiikka erilaistumassa.

Monta tietä huipulle -teeman taustalta löytyy lukuisat viimeaikaiset raportit: globalisaatioraportti, Jorma Rantasen raportti, tiede- ja teknologianeuvoston loppuraportti ja valtioneuvoston periaatepäätös julkisen tutkimusjärjestelmän kehittämisestä. Niissä korostetaan isompia kokonaisuuksia, kriittistä massaa ja kilpailtua rahoitusta. Huipulle voi kuitenkin päästä myös muita reittejä.

Professoriliiton puheenjohtaja Tapani Pakkanen avasi seminaarin pohtimalla huippututkimuksen määritelmää.- Joskus tuntuu, että huippujen määrittely on lähes yhtä vaikeaa kuin sille nouseminen. Viime vuosina julkisuuteen on tuotu erilaisia yliopistojen ranking- listoja. Ne ovat suurelta osin akateemista viihdettä, mutta usein hyvin sijoittuneet yliopistot ottavat ne aika todesta. Arviointimittarit, Nobel-palkinnot, Science ja Nature -julkaisut ja usein yliopiston koko eivät ole aina erityisen hyödyllisiä, sillä ne kohtelevat eri aloja ja eri tutkimuskulttuureja eri tavoin. Yksittäisen Nobel palkinnon osuminen yliopistoon ei voi tehdä siitä kerta iskulla huippuyliopistoa, useampaa Nobelia onkin jo sitten vaikeampaa väheksyä. Maiden, yliopistojen ja tutkimusryhmien arvioinnissa on kuitenkin myös luotettavia ja läpinäkyviä keinoja. Aloilla, joissa julkaisutoiminta on kansainvälistä, voidaan seurata tarkasteltavan yksikön osuutta alan huippujulkaisuista. Suomalaisten tutkijoiden osuus kansainvälisestä tieteellisestä julkaisutoiminnasta on keskimäärin noin 5 promillea.

- Miten päästään huipulle? Edesmennyt akateemikko Olli Lounasmaa oli eräs huippututkimuksen pioneereja. Opetusministeriö asetti taannoin hänet yliopistojen luonnontieteiden ja tekniikan tutkimustoiminnan ja jatko-koulutuksen selvitysmieheksi. Raportin nimi oli paljon puhuva: “Huippuyksikköä ei perusteta vaan se syntyy” Huippututkimuksen ja yleensäkin tieteellisten läpimurtojen perusedellytyksenä on riittävä resursointi, mutta luovassa työssä ennalta ennustettavuus ei ole helppoa. Huippututkimuksen käynnistäminen hallinnollisilla päätöksillä ei siis onnistu. Tieteellinen tutkimus on luonteeltaan itseohjautuvaa, jossa usein suuret keksinnöt löytyvät näennäisesti sattumalta, mutta todellisuudessa edellyttävät oikeaa osaamista, terävää havaintokykyä, ennakkoluulotonta ajattelua ja syvällistä tutkimukseen uppoutumista. Tutkimusympäristöltä se edellyttää joustavuutta ja mahdollisuutta poiketa ennakkosuunnitelmista.

- Huippuyksikköpolitiikka on eräs Suomen kansainvälisestikin kiitosta saanut innovaatio. Suomen Akatemia myöntää huippuyksikköstatuksen ja samalla kohtuullisen hyvän resursoinnin usealle vuodelle. Yksiköt voivat tehdä tiedettä pitkäjänteisesti. Tärkeä elementti on myös huippuyksikköstatuksen tuoma arvostus, joka rahoittajan kannalta tulee lähes ilmaiseksi. Paradoksi on toki se, että huippuyksiköt ilmeisesti saisivat resurssinsa normaalissa kilpailussakin.

Ongelmia kilpaillun rahoituksen laadussa

Monissa tuoreissa raporteissa hehkutetaan kilpaillun rahoituksen lisäämisen puolesta. Pakkanen otti avauksessaan esille myös tähän liittyviä epäkohtia. - Kilpailtu rahoitus ei ole vierasta eikä sinällään ongelmallista tieteenteolle. Tieteen kehitys itsessään on perustunut globaaliin kilpailuun paljon aikaisemmin kuin nykyisessä elinkeinoelämässä. Akateemisessa yhteisössä kilpailutetaan lähes kaikki viroista ja oppituoleista alkaen. Miksi sitten ammattijärjestöistäkin kuuluu vastalauseita, kun yliopistojen kilpailutettujen resurssien määrää ollaan suhteellisesti lisäämässä perusrahoituksen kustannuksella. Suurin ongelma on kilpailutetun rahan laadussa.

- Laadukkaan kilpailutetun rahoituksen tunnusmerkkejä ovat asiantunteva hankkeiden arviointi, ripeä myöntöprosessi, perustutkimushankkeessa riittävän pitkä tutkimuskausi, joustava rahoituksen käyttö, kevyt ja tehokas arviointi ja raportointi. Suomen yliopistoissa kasvava osa tutkimustyöstä tehdään kilpaillulla ulkopuolisella rahoituksella. Tälle tutkimuksen resursoinnille on tyypillistä lyhyet määräajat ja toistuvat haku- ja raportointisyklit.

- Rahoituksen epävarmuus, hallinnollinen työläys ja lyhyet määräaikaiset työsuhteet eivät tue sellaisia tutkimusympäristöjä, joissa keksivä, utelias ja havaitseva mieli tekee suuria tieteellisiä läpimurtoja. Perustutkimusta rahoittava Suomen Akatemia täyttää kohtuullisesti laatukriteerejä, mutta hankerahoituksen myöntöprosentit ovat laskeneet hälyttävän alas. Liian monet hyvät hankkeet jäävät rahoittamatta.

- Kilpailutuksen tehokas käyttö edellyttää pitkäjänteisen tutkimuksen ymmärtämistä. Akatemian huippuyksikköpolitiikka on askel oikeaan suuntaan. Miten yliopistojen tutkimusresursseja voitaisiin lisätä kilpailun kautta, mutta nykyisiä ongelmia välttäen? Eräs mahdollisuus voisi olla Akatemian, Tekesin ja muiden ulkopuolisten rahoittajien myöntöihin lisättävä ylimääräinen rahoituserä, joka tulee yliopiston käyttöön. Rahoituksella voitaisiin tukea ja käynnistää paikallisesti nousevia tutkimushankkeita. Sitä ei saisi käyttää muun budjetin aukkojen täyttämiseen ja sen tulokset arvioitaisiin säännöllisin määräajoin. Rahoituksen ennustettavuus olisi huomattavasti parempi kuin yksittäisissä hankkeissa, sillä voitaisiin myös korjata ylikilpailutetun rahoituksen aiheuttamia ongelmia. Nykytilanteessakin voisi olla hyödyllistä asettaa yliopistoille raportointivelvoite yleiskustannuserien käytöstä. EU-rahoituksessa tämä on jo aika yleistä.

Pakkanen ennakoi avauksessaan myös seminaarin loppupuolen paneelikeskustelun puheenaihetta: - Viime viikkojen kuuma keskustelunaihe on ollut yliopistojen uusi palkkausjärjestelmä. Miten se liittyy tutkimukseen ja erityisesti huippututkimukseen? Onko kyseessä uusi hallinnollinen toiminta, joka syö entisestään niukkoja työresursseja, pilaa työilmapiirin ja tukahduttaa tiedeyhteisön luovuuden. Yliopistojen opettajien työn vaativuuden ja siinä suoriutumisen arviointi ei ole mitenkään uutta, tiedeyhteisöhän elää kilpailusta. UPJ:n perusrakenteissa ja tehtävien määrittelyissä ei ole tästä perinteestä juuri poikettu. Käytännön toteutuksessa tuotiin kuitenkin yliopistomaailmaan vieraita elementtejä ja käytäntöjä, joita järjestötkään eivät ole siunanneet. Alakohtainen soveltaminen ja arviointimenettelyjen hienosäätö jäivät tämän kevään ponnistuksessa kiireen jalkoihin. UPJ:n rakentamisessa onkin yliopistoilla, työnantajalla ja liitoilla vielä pitkä työsarka edessä. Selvää on myös että kannustavasta palkkausjärjestelmästä on turhaa puhua, ellei palkkapottiin saada kunnollista tasokorotusta.

Opetusministeri toivoo yliopistoilta aloitteita

Opetusministeri Tuula Haatainen puhui seminaarissa Yliopistoista kansakunnan osaamisperustana. - Valtioneuvostossa 7.4. hyväksytty julkisen tutkimusjärjestelmän rakenteellista kehittämistä koskeva periaatepäätös lähtee siitä, että korkeakoululaitoksemme on saavuttanut kasvamisen rajansa. Tutkimustoiminta on produktiivista, mutta sen laatua ja vaikuttavuutta on edelleen parannettava. Voimakas hajauttaminen ja yksikkömäärän kasvattaminen on ohentanut resurssit ja paikoin kapeuttanut toimintaa. Korkeakoulujen kehittämisen painopiste on suunnattava laadun, priorisoinnin, kilpailukyvyn ja vaikuttavuuden vahvistamiseen. Kansainvälistä aktiivisuutta on vahvistettava ja pyrittävä suurempien rakenteiden kokeiluun ja muodostamiseen. Yliopistojen sisällä johtamista ja erityisesti tutkimusjohtamista pitää parantaa sekä infrastruktuurin korkea taso säilyttää.

- Opetusministeriö on äskettäin käynnistänyt kaksi kokonaisvaltaista koulutusalaselvitystä tekniikassa ja oikeustieteissä. Samoin pohditaan geotieteiden kehittämistä kokonaisuutena. On toivottavaa, että myös maamme korkeakoulut itse aktivoituisivat toimintansa kriittiseen arviointiin ja kehittämiseen. Yliopistot voivat yhteisesti sopia koulutusalojen sisäisestä työnjaosta, painoaloista ja profiileista ja kehittää verkostoitumista ja yhteistyötä. Hyviä foorumeita tällaiseen kehittämistyöhön tarjoavat eri alojen dekaanikokoukset ja korkeakoulujen johdon tapaamiset. Tehtävällä työllä luodaan pitkäjänteisesti pohjaa maamme ja sen yliopistojen tulevaisuudelle. Yliopistosektorin kehittämisen kannalta on varmasti parempi, että yliopistot toteuttavat kehittämistoimiaan itse yhteistyössä opetusministeriön kanssa.

- Yhteistyötä voi tehdä monella tasolla. Synergiaa voi löytää paikallisen ammattikorkeakoulun kanssa tehtävästä yhteistyöstä, tai sitten alueellisesti muodostettavasta yliopistoverkostosta. Konkreettisia mahdollisuuksia on monia, joista paljon puhuttu Itä- Suomen yliopisto on yksi. Olen itse pyrkinyt pitämään esillä julkisessa keskustelussa yhteistyöhön liittyviä ehdotuksia. Pidän tärkeänä, että varsinaiset aloitteet yhteistyöstä tulisivat kuitenkin korkeakoulusektorilta, yliopistoilta ja ammattikorkeakouluilta, itseltään.

- Yliopistojen toiminnassa ulkopuolisella rahoituksella on tärkeä rooli. Monin paikoin kuulee soraääniä, joiden mukaan yliopistojen toiminnan yhteiskunnallista ulottuvuutta ja ulkopuolisen rahoituksen määrää yliopistoissa ei pitäisi enää vahvistaa. Vaarana nähdään, että ulkopuoliset tahot pääsevät ohjaamaan yliopistojen toiminnan suuntaamista. Tämä pelko on kuitenkin aiheellinen vain silloin, jos yliopistot osallistuvat laadullisesti kyseenalaisiin hankkeisiin tai eivät pysy omalla reviirillään. Yliopistojen kansainvälisen tutkimusrahoituksen osuus on alle 13 % niiden ulkopuolisesta tutkimusrahoituksesta. Tulevan kilpailukykymme kannalta on ensiarvoisen tärkeää, että pääsemme vielä vahvemmin mukaan myös kansainvälisiin tutkimusverkostoihin.

Puheensa loppupuolella Haatainen otti kantaa myös yliopistojen palkkausuudistukseen. - Osa yliopistoväestä suhtautuu erittäin kriittisesti valtiovallan harjoittamaan yliopistojen tulosohjaukseen ja palkkausjärjestelmän muutokseen. Kun valtionhallinnon kokonaisuutta on tahdottu uudistaa kaikilla yhteiskunnan sektoreilla yhteneväisin periaattein, ei yliopistoja ole haluttu jättää tästä kehityksestä sivuun. Tulosohjaukseen ja palkkausjärjestelmään liittyvät muutokset ovat normaaleja työelämän muutoksia, jotka sopivat omina sovelluksinaan myös yliopistoihin. Nyt vain täytyy yliopistoissa vielä ponnistella sen eteen, että uudistus saadaan vietyä läpi. - Yliopistojen kehittämisessä onkin syytä painottaa sivistystehtävää. Korkeimman tiedon ja taidon osaajina yliopistoille on perinteisesti kuulunut ja tulee jatkossakin kuulua väestön sivistystason kehittäminen ja ylläpitäminen. Kun puhutaan sivistyksestämme, kielestämme, historiastamme, kulttuuristamme, yhteiskunnallisesta kehityksestämme ja perinteistämme, niin yliopistoillamme on ainutlaatuinen rooli tämän osaamisen säilyttäjinä ja kehittäjinä. Tätä osaamista ei voida mitata innovaatiotoiminnan mittareilla. Sen merkitys on siinä, että se vahvistaa olemassaolomme itsenäisenä kansakuntana. Kun yliopistolaitoksen panostuksia mietitään, niin on muistettava myös tämä yliopistojen laajapohjainen sivistystehtävä.

Tutkijat tekevät kriittisen massan

Turun yliopiston rehtori Keijo Virtanen puhui aiheesta Kriittinen massa menestyksen kivijalkana. Virtanen oli jäsenenä valtion tiede- ja teknologianeuvoston johtoryhmässä, joka laati helmikuun alussa julkistetun Julkisen tutkimusjärjestelmän rakenteelliset haasteet -loppuraportin.

- Koolla on merkitystä – ja erityisesti resursseilla. Mutta tärkeää on myös se, että monialaisessa yliopistossa olosuhteet tieteiden väliselle keskustelulle ja hankkeille ovat valmiina, ainakin periaatteessa. - Yliopistoja on kehotettu tutkimustyössään keskittymään olennaiseen, mutta kukaan ei pysty sanomaan, mikä on olennaista 20 tai 30 vuoden päästä. Siksi monipuolisesta kasvualustasta ammentavat yliopistot ovat aina tärkeitä, ja siksi myös humanistit ja yhteiskuntatieteilijät ovat tärkeitä. Monipuolinen henkinen kapasiteettikin on kriittistä massaa.

- Uutta luovat yksittäiset tutkijat tai tutkijaryhmät ovat tietenkin viime kädessä alasta, paikasta ja koosta riippumatta se henkinen voimavara, jolla huippusuorituksia voidaan tavoitella. Tutkimus- ja koulutusalojen väliset kustannuserot kaipaavat kuitenkin nykyistä jäsentyneempää analysointia, jotta rajalliset voimavarat tulisivat mahdollisimman hyvin hyödynnetyiksi. Suomen Akatemia taas aikoo valtioneuvoston kannan mukaisesti käyttää seuraavien kahden vuoden 19,7 miljoonan euron lisäyksensä ensisijaisesti ulkomaisten huippututkijoiden rekrytointiin. Toivottavasti huomattava panostus osuu “nappiin”.

- Tärkeä kriittinen massa löytyy kylläkin myös kotimaasta. Hyvän tutkijakoulutuksen saaneita tohtoreita on nyt paljon. Työllisistä tohtoreista 40 % työskentelee yliopistoissa. Työttömiä tohtoreita on 300. Kun tohtoreiden lukumäärän kasvu näkyy muun muassa Suomen Akatemian hakupaineena, eikö heilläkin voi vahvistaa suomalaista tutkimusalustaa. Sitäkin varten he varmasti ovat kouluttautuneet, ja yliopistoja on kannustettu heitä kouluttamaan. Vai ovatko he kenties vääriltä aloilta tai vääränlaisen koulutuksen saaneita? Yliopistot ovat valmiita tarpeen vaatiessa korjaamaan tällaiset potentiaaliset vääristymät yhdessä opetusministeriön ja muiden tahojen kanssa.

- Tutkijoiden alhainen palkkataso ja lyhytaikaiset työsuhteet ovat tosin luonnonlain omaisesti vaarassa aiheuttaa fataalin tilanteen, jossa yliopistot eivät enää riittävästi kiinnosta nuoria, päteviä tutkijoita. Ja vaikka pätkätöitä pyritään systemaattisesti vähentämään, yliopistot ketjuttavat myös itse muutamien kuukausien nimityksillä mielivaltaisesti sellaisiakin opettajan ja tutkijan vakansseja, joissa huomattavasti pitempi määräaikainen virkasuhde olisi rahoituksen osalta mahdollinen tai suorastaan velvoittava.

Pienempi ponnistaa huipulle verkostoitumalla

Rehtori Keijo Virtasen jälkeen esiintyi professori Matti Vilenius Tampereen teknillisestä yliopistosta. Vilenius toimii Hydrauliikan ja automatiikan laitoksen IHA:n johtajana ja hän puhui otsikolla “Myös pienempi voi olla kaunista”. IHA sai Suomen Akatemian huippuyksikön statuksen vuonna 2000. Nyt siellä on 75 työntekijää ja lähes kaikki rahoitus on kilpailtua.

Vileniuksen mukaan myös pienemmästä yliopistosta ja pienemmästä laitoksesta voi ponnistaa kansalliselle ja kansainväliselle huipulle. Hänen yksikkönsä on päässyt sille tasolle tiukalla strategialla ja keskittymällä kolmeen kärkitutkimusalueeseen. - Luovuus ei synny käskyttämällä ja narut tulee pitää kireällä samaan suuntaan, Vilenius kuvaili laitoksensa pärjäämisen periaatteita. Myös verkostoituminen on pienen yksikön menestymisen kivijalka. IHA:lla on yhteistyötä VTT:n, Teknillisen korkeakoulun ja teollisuuden kanssa sekä Eurooppalaisessa mittakaavassa kahdeksan eri yliopiston muodostaman FPCE-verkon kanssa.

IHA on mukana mm. eurooppalaisessa fuusiohankkeessa, jonka konkreettisena ilmentymänä Hervantaan on perustettu VTT:n kanssa yhteistyössä mittava kansainvälinen etäoperoinnin ja virtuaalitekniikoiden ROViR-keskus (Remote Operation and Virtual Reality). EU investoi laboratorioon viiden vuoden aikana 10-15 miljoonaa euroa. Yhteistyössä TKK:n kanssa IHA:lla on vetämässä hanke, joka on päässyt uudessa huippuyksikköhaussa loppusuoralle.

Rehtori Virtasen ja professori Vileniuksen esitysten jälkeen käytiin vilkasta keskustelua mm. kilpaillusta rahoituksesta. - Jos perusrahoitus ei ole kunnossa, ei huippujakaan voi nousta, korosti akatemiaprofessori Markku Kulmala. Rehtori Virtasen mukaan perustoimintojen rahoitusta syövistä yleiskustannuseristä tulee isoja ongelmia kilpaillun rahoituksen lisääntymisen myötä. - Tätä on kuitenkin erittäin vaikeaa perustella päättäjille, Virtanen totesi.

Erilaistuva henkilöstö- ja palkkapolitiikka

Kevätseminaarin loppuosan täytti paneelikeskustelu aiheesta Erilaistuva henkilöstö- ja palkkapolitiikka. Keskustelemassa olivat hallintojohtaja Esa Luomala Teknillisestä korkeakoulusta, neuvottelupäällikkö Markku Nieminen Julkisalan koulutettujen neuvottelujärjestö JUKO ry:stä, neuvottelujohtaja Seija Petrow Valtion työmarkkinalaitoksesta ja vararehtori Arja Ropo Tampereen yliopistosta. Myös puheenjohtajat Antero Puhakka Tieteentekijöiden liitosta ja Tapani Pakkanen Professoriliitosta osallistuivat paneeliin.

Panelistit pitivät aluksi lyhyet alustukset. Hallintojohtaja Luomala oli huolissaan TKK:n professoreitten jaksamisesta – 35 prosentilla on työuupumusriski. - Heidän työajastaan menee liian suuri osuus rahoituksen hankkimiseen. TKK saa kilpaillun rahan kautta 42 % rahoituksestaan, yksittäinen professuuri jopa 70 %. Sen osuus on kasvanut liian suureksi. - Henkilöstöhallinnon toimenpiteet työhyvinvoinnin edistämiseksi ovat vain oireen hoitoa, itse syyhynkin on puututtava. Eli enemmän suoraa rahoitusta kilpaillun rahan kustannuksella.

Toisena henkilöstöpolitiikan aiheena Luomala nosti esille määräaikaisten palvelussuhteiden suuren osuuden. TKK:n palvelussuhteista yli 70 % on määräaikaisia. - TKK on tehnyt pysyväistämistoimenpiteitä: 149 henkilöä vakinaistettiin vuonna 2004 ja tänä vuonna 80. Lyhyitä määräyksiä on karsittu, professorit nimitetään enemmän pysyvästi, projektitutkijoita nimitetään pysyvään työsuhteeseen.

Mutta pysyvään työsuhteeseen otettuja projektitutkijoita voidaan joutua myös irtisanomaan rahoituksen loppuessa. Lopuksi Luomala kiteytti uuden palkkausjärjestelmän positiivisia ja negatiivisia vaikutuksia: - Palkkausuudistus on kannustava, se tukee henkilöstön kehittymistä ja vaativampiin tehtäviin hakeutumista. Lisäksi upj parantaa johtamista, lisää vuorovaikutusta ja palautetta. Se selkiyttää organisaatiota, vie palkanmääritystoimivaltaa alemmalle tasolle ja edellyttää työtehtävien tarkempaa seurantaa.

Negatiivisia vaikutuksia ovat järjestelmän työläyden lisäksi se, että upj tulee myös tuottamaan osalle yliopistoväestä pettymyksiä. Akavalaisen Julkisalan koulutettujen neuvottelujärjestön JUKOn neuvottelupäällikkö Markku Niemisen mielestä henkilöstö- ja palkkapolitiikka on jo nyt erilaistunut. Muun muassa määräaikaisten kohdalla toimintakulttuureissa on eroja. - Virkarakenteen kehittämisen osalta tässä on harkinnan paikka, voisi miettiä, mitkä tehtävät ovat aidosti määräaikaisia. Nieminen selvitti palkkauudistuksen tilannetta koko valtiolla. Valtion virastoista vähän yli puolet on jo solminut upj-sopimuksen, henkilöstöstä sen piirissä on hieman alle puolet. Yliopistot ovat suurin vielä ulkopuolella oleva kokonaisuus. - Kaikkea työtä täytyy voida arvioida, miksei palkka voisi olla kannustava elementti. Miten homma sitten toimii, siitä järki on käyttäjien käsissä, Nieminen muistutti.

Yliopistojen “UPJ-harjoitus”

Seija Petrow on ollut Valtion työmarkkinalaitoksessa neuvottelujohtajana noin vuoden. Sitä ennen hän toimi 26 vuotta liikenne- ja viestintäministeriössä ja Tielaitoksessa. Tielaitos oli ensimmäisiä uuteen palkkausjärjestelmään siirtyneitä valtion virastoja. Petrow käytti yliopistojen palkkauudistuksen vaiheesta nimitystä harjoitus: “keskustasolla on sovittu harjoituksen loppuun viemisestä”. - Kun kuuntelin täällä aiemmin pidettyä huippuyksikköesitystä, en osaisi soveltaa siihen vanhaa palkkausjärjestelmää.

Petrow väitti, että upj on raskaasti resursoitu sekä valtiovarain- että opetusministeriön puolella. Henkilöstöjärjestöjen puolella asiasta ollaan kyllä toista mieltä. Petrow sivusi myös lyhyesti mahdollisia muutoksia palkkasuhteissa: - Muuttavatko palkkasuhteet, siihen päästään vasta myöhemmin, kun arviointikierros on ensiksi viety loppuun. Petrowin mielestä vaativuuskriteeristö on mahdollisimman pitkälle istutettu yliopistojen todellisuuteen. Tutkijoiden sijoittumisessa on kuitenkin ilmennyt ongelmia. - Yliopistoilla on operatiivinen vastuu, myös oman toimintansa johtamiskulttuurista ja esimiestyön järjestämisestä.

Petrow vertaili ansiokehitystä uuden ja vanhan palkkausjärjestelmän välillä. - Uuden järjestelmän myötä ansiot ovat nousseet vähintään 7,2 % - liikenneministeriön tapaus osoitti, että mahdollisesti enemmänkin. Tavoitteena on valtion palkkakilpailukyvyn parantaminen, eniten johto- ja asiantuntijatehtävissä.

UPJ nosti johtajuuskissan pöydälle

Neljäs panelisti Tampereen yliopiston vararehtori ja johtamista tutkiva professori Arja Ropo puhui upj:n vaikutuksista henkilöstöpolitiikkaan. - Palkkauudistuksen kontekstina on pyrkimys yliopistojen ’ammattimaiseen’ johtamiseen, mutta puhe ammattimaisuudesta näyttäytyy vanhakantaisena managerialismina. Valtiokonserniajattelussa on omaksuttu konsernijohtamisen linja ja ylhäältä alaspäin vaikuttaminen – vahva, heroinen, maskuliininen johtamisajattelu. Se asettaa autonomian outoon valoon.

- Akateemisen johtajuuden piirteet ovat taas täynnä paradokseja, keskenään ristiriitaisia lähtökohtia: johtaminen on piilossa kannen alla, mutta toisaalta korostetusti esillä esim. virkahierarkian muodossa. Akateeminen johtajuus on kollegiaalista, mutta siis toisaalta hyvin hierarkista. Yhteistyötä korostetaan, mutta toisaalta taas kilpaillaan verisesti viroista. Monet toivovat johtajuutta, kunhan se ei vain kohdistu juuri minuun.

Arja Ropo katsoi, että upj nosti yliopistoissa johtajuuskissan pöydälle. - Se nosti pinnalle esimies-alaissuhteet, tehtävien ja suoritusten arvioinnin, erilaisuuden ja eriarvoisuuden, tehtävien priorisoinnin tarpeen, houkutuksen lyhytjänteiseen työskentelyyn, leadership-johtamisen tarpeen ja johtamisen työnä tiedeosaamisen rinnalle. - Luovan työyhteisön johtaminen edellyttää: tilan antamista erilaisuudelle, virheiden sallimista, fasilitointia, yhteiseksi tekemisen käytäntöjä, särmien tunnistamista ja hyväksymistä, visiointien kuuntelua ja työtä kädet savessa.

Henkilöstöpolitiikka tulosmittarina

Tieteentekijöiden liiton puheenjohtaja Antero Puhakka kysyi panelisteilta, miten yliopistot saadaan toteuttamaan hyvää henkilöstöpolitiikkaa, miten siitä saataisiin kilpailutekijä. - Palkkauudistuksesta ei tule mitään, jos henkilöstöpolitiikka ja strategiointi eivät ole kunnossa, Petrow totesi. - Henkilöstöpoliittiset ohjelmat on laitettu mappiin. Hyvästä henkilöstöpolitiikasta pitää tulla tulosmittari, että sillä olisi oikeasti vaikutusta, Markku Nieminen kommentoi.

Arja Ropo huomautti, että tässä asiassa yliopistoja ei liikuta ainoastaan raha. Johdon pitää olla sitoutunut ihmisnäkökulmaan. Johtajien valinta on tärkeä, myös työhyvinvointiin vaikuttava tekijä. - Yliopistomaailma on erilainen kuin yritys tai mikään muu virasto. Se on itsestään organisoituva, luovien ihmisten yhteisö. Esimiesasemaa ladataan valtavasti uusia toiveita, mutta kuinka vankka on se joukko, joka on valmis resurssoimaan esimiestehtäviä, kysyi Professoriliiton puheenjohtaja Tapani Pakkanen.

Myös yleisö otti vilkkaasti osaa keskusteluun. Professori Aila Lauha Helsingin yliopistosta vaati korjausta henkilökohtaisen suoriutumisen arviointiin. - Yhtä tulosorientoituneita ihmisiä ei ole missään muualla kuin yliopistoissa. Tyydyttävä arvio on heille – kymppeihin ja laudatureihin tottuneille – katastrofi. Henkiarvioiden sanavalintoja pitää ehdottomasti muuttaa, Lauha painotti. Neuvottelujohtaja Seija Perow korosti lopuksi, että Valtion työmarkkinalaitos pyrkii vilpittömästi siihen, että yliopistojen johto- ja asiantuntijatehtävissä toimivien palkkaus nousee.

- Hyvä johtaminen on hankalaa, mutta myös se on yliopistojen tehtävä, Petrow sanoi.

Tekstit ja kuvat: Kirsti Sintonen