KOLU M N I
Vain suuri ja kansainvälinen on kaunista
Kuuma (budjetti)kesä synnytti myös korkeakoulupoliittista
keskustelua. Teknologiateollisuuden toimitusjohtaja Martti Mäenpää haluaisi
yhdistää korkeakoulut korkeintaan kolmeksi suureksi
yliopistoksi (Kaleva 29.7). Tavoitteena Mäenpäällä on
yliopistot, jotka “voisivat saavuttaa täysin kansainvälisen
tason”.
Ajatushan ei ole uusi; tämänkin lehden sivuilla on
oltu metsästämässä pieniä korkeakouluja
hirvipyssyn kanssa. Teknologiateollisuuden visiona lienee suurten
teknologiapainotteisten tutkimusyksikköjen luominen palvelemaan
itsensä tarpeita. Ajatus tuntuu oudolta tilanteessa, jossa
teknologiateollisuus on viemässä toimintaansa halvan
työvoiman maihin. Tämä ei koske vain liukuhihnatyöpaikkoja,
sillä samaan aikaan
Mäenpään lausunnon kanssa teknologiateollisuus
julkaisi myös suunnittelutason työpaikkojen halpaviennin
(esim. Kaleva 28.7).
Mäenpään lausunto kuvastanee sitä, että teollisuuden
piirissä ei
jostain syystä kaikilta osin tunneta Suomen yliopistolaitosta.
Hajautetun yliopistojärjestelmän paikallinen ja erikoisalojen
vaikuttuvuus tuntuu olevan Mäenpäällekin outo
asia. Yliopistolaitoksen laajempi yhteiskunnallinen tehtävä niin
paikallisesti kuin valtakunnan kannalta näyttäisi olevan
teknologiateollisuudelle vierasta. Syynä on ehkä se,
että yliopistolaitos on Suomessa toiminut huomattavasti
enemmän teollisuuden ehdoilla kun monessa muussa maassa,
kuten Juha-Pekka Kallunki osuvasti toteaa (Kaleva 6.8).
Toinen, raadollisempi syy lienee se, että pohjimmiltaan
teollisuus pyrkii toteuttamaan omistajiensa intressejä ja
puhuu heidän suullaan. Tuskin saksalainen pankki puhumattakaan
amerikkalaisesta eläkerahastosta on kovin kiinnostunut Suomen
yliopistolaitoksesta. Tämä tosiasia kai meidän
on kuitenkin nähtävä. Eikä pelkästään
puhu vaan toimii, kuten työpaikkojen viennistä on pääteltävissä.
Myös
koulutuspoliittisesti puheet ovat outoja, sillä moni taho
on viime aikoina ilmaissut huolensa tekniikan alan ylikouluttamisesta.
Suomen yliopistolaitoksen “tasosta” ei myöskään
tunnu olevan korkeakoulupoliittisessa keskustelussa täyttä selvyyttä.
Paradoksaalista kyllä,
monet pienet korkeakoulut ovat alallaan yltäneet saavutuksiin,
joita ei ainakaan tarvitse hävetä suurten rinnalla.
Ajatellaanpa vaikka suomalaisia taidekorkeakouluja. Tuskinpa
niiden hallinnonkaan yhdistäminen suurempiin yksiköihin
toisi aloille mitään lisäarvoa
tai etua.
Pekka Tuisku
Suomen Akatemian pääjohtaja puolestaan haluaisi nostaa
Suomen tieteen tasoa kutsumalla maahan kansainvälisiä huippututkijoita.
Herää kysymys, eikö Suomen korkeakouluissa ole
suomalaisia (tai ulkomaisia) huippututkijoita? Enpä usko,
että näitä ei
löytyisi, kyllä meilläkin kyvykkäitä tekijöitä on.
Kannattaisi ehkä myös miettiä paranisiko tutkimuksen
taso, joka ei joidenkin näkemysten mukaan ole täysin
kansainvälisellä tasolla, mikäli suomalaisten
korkeakoulujen tutkijoille taattaisiin tehtävien vaativuutta
vastaava palkka. Tutkimusprojektien rahoituksen helpottaminen
ja rahoituksen hakemisen byrokratian vähentäminen olisi
varmasti yhtä tehokasta kuin kansainvälisten tähtien
kutsuminen. Korkeakouluille olisi myös suunnattava lisärahoitusta
laitekannan parantamiseen, koska tutkimus on monella alalla entistä laiteriippuvampaa.
Oikeanlainen verkottuminen vähentäisi resurssipaineita
yksiköiden yhdistämisen sijasta aivan yhtä paljon.
Ensiarvoiseksi tärkeää on kuitenkin perus- ja
jatko- opetuksen kehittäminen, mikä vaatii lisää mm.
opettavoimia ja perusopetuksen resurssointia. Tähän
olisi nyt erityisesti panostettava, jotta korkeakoulujemme opiskelijoille
taattaisiin mahdollisuudet kehittyä kansainvälisiksi
huippututkijoiksi. Tämä on lopultakin ainut toimiva
tapa Suomen tieteen tulevaisuuden turvaamiseksi.
(painetun lehden s. 21) |