Tohtoreita liukuhihnalta – kenen tarpeisiin?

Viimeisen kymmenen vuoden aikana suomalaiset tohtoritehtaat ovat rasvanneet koneistonsa hyvin toimiviksi. Se, että lähes samoilla opettajaresursseilla tuotetaan kaksinkertainen määrä tohtoreita osoittaa kiistatta sen, että yliopistojen tuottavuutta on menestyksekkäästi parannettu – ja vieläpä tavalla, jolle ei suomalaiselta julkiselta sektorilta löydy vastaavaa. Kiistattomien tulosten valossa puheet tuottavuuden parantamisen tarpeesta tulisi voida jättää omaan arvoonsa. Valtionhallinnon tuottavuusohjelmissa on kuitenkin kyse poliittisesta puheesta, jonka ei Suomessa aina tarvitse perustua faktoihin. Paineet yliopistojen toiminnan tuottavuuden paranemiseen ovat siten todellisia, vaikka tosiasiat eivät tarvetta osoittaisikaan olevan.

Yliopistothan ovat tunnetusti seuranneet hyvinkin tarkasti sitä, mitä poliittinen puhe mukanaan tuo. Tohtoreiden määrän lisääminen on tästä hyvä esimerkki. Kun yliopistot alkoivat saamaan enemmän rahaa ensin tohtorintutkintotavoitteista ja sitten myös valmistuneista tohtoreista, ryhdyttiin liukuhihnoja eri paikoissa kokoamaan. Kokoaminen olikin menestyksekästä ja tällä hetkellä liukuhihnat suoltavat tohtoreita kiivaalla tahdilla – mutta kenen tarpeisiin.

Kun suomalainen yhteiskunta haluaa tohtoreita, niin kyllä yliopistot näitä tuottavat. Toki tiedemaailmassa valmistuisi tohtoreita ilman yhteiskunnan voimakasta tahtoakin, mutta kenties määrät olisivat jotakin aivan muuta kuin mitä ne ovat tällä hetkellä. Opetusministeriöllä on kenties ollut käsitys siitä, mihin Suomessa tarvitaan tutkijakoulutuksen suorittaneita henkilöitä, kun näiden kouluttamista halutaan yliopistoilta ostaa. Ehkäpä ylimmän akateemisen tutkinnon suorittaneet ihmiset voivat käyttää hyväkseen koulutuksensa tuottamia taitoja ja tietoja vaikkapa perinteisissä tutkimustehtävissä.

Näin ei kuitenkaan näytä olevan. Esimerkiksi valtion tutkimuslaitokset eivät katsoneet tarpeelliseksi rekrytoida juuri ketään, kun tohtoreiden tarvetta pari vuotta sitten arvioitiin. Myöskään valtionhallinto tai kunnat ja kaupungit eivät katsoneet itsellään olevan käyttöä tohtorintutkinnon suorittaneille henkilöille. Mutta onhan meillä vielä yksityinen sektori, joka tekee valtaosan suomalaisesta tutkimus- ja tuotekehitystoiminnasta. Samaisen selvityksen mukaan ei tarvetta tohtoreille kovinkaan paljon ollut. Tohtoreiden suhteellinen määrä ei juurikaan noussut viime vuosikymmenellä yritysten t&k -tehtävissä, huolimatta tohtoreiden määrän räjähdysmäisestä lisääntymisestä. Tutkimus- ja tuotekehitystehtävissä ei siis ole ollut käyttöä tutkijankoulutuksen suorittaneille henkilöille. Yliopistoissa on toki edelleen tarvetta tohtoreille, mutta vain murto-osa nykyisistä tohtoreista voi sijoittua yliopistojen palvelukseen edes lyhyellä tähtäyksellä.

Jotakin pitäisi siis tehdä. Toki tohtoreiden työttömyysaste on pienempi kuin muun koulutustason omaavien, mutta absoluuttiset työttömyysluvut ovat olleet jatkuvassa nousussa. Elokuussa työttömiä tohtoreita oli kuitenkin jo 348. On välttämätöntä, että Suomessa käynnistetään vakava keskustelu siitä, paljonko tohtoreita tarvitaan ja minne heidän ajatellaan valmistumisensa jälkeen sijoittuvan. Tällä hetkellä ainoa potentiaalinen vaihtoehto, kun julkista sektoria ollaan taas supistamassa, on yksityinen sektori.

Jostain syystä tohtoreiden osaaminen ja yritysten tarpeet eivät kuitenkaan ole kohdanneet. Voidaan tietysti ajatella, että tuote on väärä, eikä sille ole kysyntää yrityksissä. Tohtoreiden korkean osaamistason tietäen väittäisin kuitenkin, että kyse on “markkinoinnin” epäonnistumisesta. Voisi olettaa, että tohtorit olisivat erittäin kysyttyjä työntekijöitä yrityksille. Väitöskirjatyöllään he ovat osoittaneet kykenevänsä itsenäisesti ja kriittisesti soveltamaan tieteellisen tutkimuksen menetelmiä ja luomaan uutta tietoa.

Lyhyet määräykset, apurahakaudet ja työttömyysjaksot yhdistettynä jatkuvaan epävarmuuteen ja palvelussuhteiden heikkoon palkkatasoon ovat sen lisäksi karaisseet liukuhihnan läpäisseet tohtorit, jotka ovat osoittaneet sitoutuvansa työhönsä, vaikka kaikki olosuhteet olisivat olleet sitä vastaan. Kuinka tällä kokemuksella ja kiistattomalla osaamisella ei pärjättäisi myös yksityisen sektorin työpaikoilla?

Antero Puhakka puheenjohtaja, Tieteentekijöiden liitto

(painetun lehden s. 3)