Vuoden tieteentekijä, dosentti Sinikka Eskelinen:

Tohtoreille nykyistä parempia uranäkymiä

Biocenter Oulun koordinaattorina toimivan Sinikka Eskelisen mielestä väitöskirjaa tekevien tilanne on parantunut huomattavasti tutkijakoulujen myötä, mutta tohtoreitten tilanne on huonontunut sitten 1980-luvun. Liian monella pätevällä post docilla on seinä vastassa. Heille pitäisi luoda urakehityksen mahdollisuuksia. Tieteentekijöiden liitto valitsi dosentti Sinikka Eskelisen Vuoden tieteentekijäksi hänen ansioistaan tutkijakoulutuksen kehittäjänä ja nuorten tutkijoiden aseman parantajana.

Dosentti Sinikka Eskelinen on toiminut Biocenter Oulun koordinaattorina vuodesta 1997.
- Tuonne olen päättänyt, otetaanko kolmi- vai nelilaatikkoiset vetolaatikot ja tuonne, millaiset hanat valitaan, hän osoittelee Biocenterin uutuuttaan kiiltelevässä rakennuksessa, joka vihittiin käyttöön noin vuosi sitten.

Sinikka Eskelinen oli mukana rakennuksen suunnittelussa alusta lähtien, niinpä loppukäyttäjien toiveet tulivat otetuiksi hyvin huomioon. Ihmeempiä mutinoita ei olekaan jälkikäteen kuulunut.

Oma ja upseerien veri vuoti väitöksen teossa

Vakituiseen koordinaattorin pestiin on ollut pitkä taival. Koulussa kaikissa aineissa tasaisen hyvä oppilas lähetti ylioppilaaksi tultuaan kirjeet – näin siis pyrittiin opiskeleman 1960-luvulla – Helsingin ja Oulun filosofisiin tiedekuntiin. Oulussa hän alkoi lukea matematiikkaa, fysiikkaa, kemiaa ja biokemiaa. Jo opiskeluaikana tutkijanura alkoi kiinnostaa, mutta väitöskirjan valmistuminen jäi jalkoihin, kun Ouluun ryhdyttiin perustamaan uutta biofysiikan oppiainetta professori Sakari Pihan johdolla. Sinikka toimi biofysiikan ensimmäisenä assistenttina ja suunnitteli professorin kanssa koko koulutusohjelman.
- Luimme ulkomaisia harjoitustyökirjoja ja testasimme harjoitustöitä. Samoja näyttää olevan siellä edelleen käytössä.

Punasolujen mekaanisia ominaisuuksia käsittelevä väitöskirja valmistui vuonna 1986. Viitisen vuotta Sinikka särki punasoluja eri tavoilla. Omaakin verta vuoti, mutta etupäässä hän käytti koekaniineina upseereita.
- Oulun veripalvelun johtaja hommasi neljä upseeria, jotka ilmestyivät näytteiden ottoon aina kuin kellot. Karonkassa sain sitten upseeritanssittajia.

Väitöskirjan tekeminen merkitsi siis Sinikalle konkreettisesti verta, hikeä ja kyyneleitä.
- Hikeä ehkä vähemmän, koska työtä tehtiin etupäässä kylmähuoneessa.

Tutkimuksessa Sinikkaa on aina kiinnostanut nimenomaan ilmiöt ja asiat, niiden selittäminen ja ymmärtäminen.
- Nyt ajatellaan liiaksi sitä, että teen väitöskirjan eikä sitä, että olisi kiva saada selville jokin ilmiö.

Post docit itsenäistymään ja karaistumaan ulkomaille

Väitöksen jälkeen tohtori halusi oppia lisää ja lähti Hollantiin Groningenin yliopistoon tutkimaan tumallisia soluja. Sinikka viihtyi kaupungissa ja alueella, jota hollantilaiset pitävät maansa Lappina.
- Puolentoista vuoden aikana opin kunnon soluviljelijäksi.

Sinikka ihmettelee nykytyyliä, joka on vienyt siihen, että post doc -kausille ulkomaille ei enää lähdetä yhtä aktiivisesti kuin ennen. Kansainvälisyyden merkitystä hoetaan lähinnä juhlapuheissa.
- Aikoinaan oli itsestään selvää, että väitöksen jälkeen hakeudutaan ulkomaille. Siellä luodaan suhteita, itsenäistytään ja karaistutaan. Ennen ei ollut mitään mahdollisuuksia edetä yliopistouralla, jos ei ollut kokemuksia tutkimuksen teosta ulkomailla. Harva ammatti on niin kansainvälinen kuin tutkijan.

Groningenin ympäristön perunapeltomaisemien jälkeen Sinikka palasi takaisen laakeaan Ouluun. Virkaa ei ollut tiedossa, mutta jälleen kirjeen kirjoittaminen aukaisi uria. Sinikka oli kuullut, että Oulun yliopiston patologian professorin virkaan oli nimitetty Veli-Pekka Lehto. Ja niinpä post doc -paikka ja tutkimusrahat löytyivät.
- Lääkäreitä vilisevällä patologian laitoksella ei oltu nähtykään aikaisemmin filosofian tohtoria ja niinpä kummatkin katselivat toisiaan vähän ihmeissään.

Sinikan mielestä tieteen teko kärsii sairaalan rutiinien puristuksessa.
- Kun dinosauruksen (sairaalan) vieressä tekee työtä, pitää koko ajan väistellä. Perustutkimus väistyy, jos dinosaurus kääntää kylkeä, kuvailee Sinikka yhteiseloa.

Erilaisten pätkätyöpestien jälkeen Sinikalle järjestyi patologian laitoksen yliassistentuuri, jossa hän olikin vuodet 1991-1997. Tutkimustyön kohteena on ollut epiteelisolut ja niiden välinen vuorovaikutus. Sinikan yli 50 pitkää artikkelia, kuusi katsausartikkelia ja 57 tiivistelmää antavat uutta tietoa solujen normaalista kasvusta, erilaistumisesta ja myös niistä muutoksista, joita esiintyy silloin, kun solut muuttuvat pahanlaatuisiksi.

Tohtoreitten tilanne huonontunut 1980- luvusta

- Jos joku olisi sanonut 20 vuotta sitten, että sinusta tulee patologian yliassistentti, niin olisin pitänyt sitä ihan kahelina. Ja jos joku olisi sanonut 30 vuotta sitten, että vedän bisneskursseja tutkijakoulutettaville, olisin pitänyt sitä vielä kahelimpana. Näin se elämä meitä heittelee.

Sinikan se heitteli ensimmäiseen vakivirkaan noin 50-vuotiaana. Viiden vuoden ajan hän työskenteli Biocenter Oulun ainoana koordinaattorina.
- Silloin vuoti kyllä hikeäkin. Ihan henki oli välillä lähteä, kun piti hoitaa kaikki: tutkijakoulun asiat, yleishallinto, omat ohjattavat jne.

Vuonna 2002 toiseksi koordinaattoriksi palkattiin Pekka Kilpeläinen, joka otti vastuulleen opetusministeriön rahoituksella pyörivät tutkijakoulut.

Nuorten tutkijoiden aseman parantaminen on ollut koko ajan Sinikan päämääränä. Hän pitänyt mm. huolen siitä, Biocenter Oulun tutkijakoulutettavat saavat nimityksen aina rahoituskauden mittaiseksi neljäksi vuodeksi.
- Väitöskirjantekijöiden tilanne on parantunut huomattavasti tutkijakoulujen myötä. Koko ajattelu on nyt aivan eri tasolla kuin aiemmin ja väitöskirjan tekeminen nähdään työnä.
- Mutta tohtorintutkinnon jälkeiset näkymät ovat huonontuneet 1980-luvusta. Post doc kaudet eivät johda mihinkään. Rahoitusta haetaan erilaisista epävarmoista lähteistä ja monilla hyvin pätevillä tutkijanaluilla on seinä vastassa.

Syynä tähän on tohtoreitten määrän valtava kasvu ja määrärahatilanteen heikkeneminen.
- Yliopistoilla vaan on liian vähän rahaa ja koko maasta puuttuu suuret tutkimusta rahoittavat rahastot, suuret tutkimuskeskukset ja säätiöt. Valtion tutkimusmäärärahat pitäisi kymmenkertaistaa, niin oltaisiin Yhdysvaltojen tasolla.
- Tieteen tekeminen on tullut niin tolkuttoman kalliiksi. Yksilö ei voi enää tutkia ja tehdä uraa, se maksaa liikaa, niinpä tutkimus on keskittynyt ryh-miin. Samalla opetus ja tutkimus ovat eriytyneet vaikka niiden yhteys on yliopiston perusajatus.

Sinikka kannattaa tenure track -tyylistä uramallia myös Suomeen. Päteville ihmisille pitäisi saada uralla etenemisen mahdollisuuksia.

Kansallista pääomaa ja riskirahoitusta

Tieteentekijöiden liitto julkisti dosentti Sinikka Eskelisen valinnan Vuoden tieteentekijäksi 17. lokakuuta Tohtoreista lisäarvoa yrityksille -seminaarissa, jonka liitto oli järjestänyt yhteistyössä Elinkeinoelämän keskusliiton ja Suomen Akatemian kanssa. Seminaarin teemasta Sinikalla on paljon näkemyksiä ja kokemuksia.

Biocenter Oulun tutkijakoulusta valmistuneet ovat sijoittuneet hyvin – kukaan ei ole työttömänä, mutta yrityksistä ei ole ihmeemmin löytynyt tohtoreille paikkoja.
- Pitäisi ensin saada niitä yrityksiä. Meillä on ollut hyviä firmoja, kuten Suomen Sokeri, Leiras, Labsystems, Orion vielä sinnittelee.

Mutta kun yritys siirtyy ulkomaalaisomistukseen, johto lakkauttaa välittömästi Suomessa toimivan tutkimusosaston.
- Kuulutan kyllä Aatos Erkon tapaan kansallista pääomaa. Esimerkiksi Sitran Esko Ahon puheet keskittymisestä vain laajoihin tutkimuskokonaisuuksiin, ovat karmeaa kuultavaa. Mistä riittää uskallusta ja pitkäjänteistä rahaa sitten jos Sitrakaan ei sitä enää anna.
- Innovaatioita olisi, mutta kuka panisi itsensä likoon.

Sinikka Eskelisellä on perspektiiviä asiaan, koska hän on kuulunut Oulun yliopiston BioPD-Business - koulutuksen johtoryhmään ja toimii valtakunnallisen International Biobusiness Education -johtoryhmän puheenjohtajana.
- Bioalan jatkokoulutettavia opetetaan oivaltamaan, että tästä voisi tulla jotain muutakin kuin pelkkä väitöskirja eli tutkimuksen tuloksia voisi tuotteistaa ja myydä. Parhaimmat innovaatiot voivat lähteä pöhkönkin kuuloisista ideoista.

Jämäkkä yhteisten asioiden ajaja

Yhteiset asiat ja niiden hoitaminen on ollut aina Sinikka Eskelisen sydäntä lähellä. Jo opiskeluaikana hän toimi killan puheenjohtajana.
- Onneksi hävittiin hallinnonuudistuskampailu, hän nyt naurahtaa. Heti assistentuurin saatuaan Sinikka liittyi Oulun yliopiston assistenttiyhdistykseen (nyt yhdistyksen nimi on Oulun yliopiston akateemiset), jonka hallituksessa hän toimi yli vuosikymmenen. Laman pahimpina aikoina vuonna 1993 hänet valittiin Oulun yliopiston pääluottamusmieheksi. Tämä aika oli raskasta.
- Ensimmäisessä yt-neuvottelussa, johon menin, yliopiston johto ilmoitti, että 300 ihmistä pitää irtisanoa.

Sinnikkään työn tuloksena oli lopulta se, että ketään ei irtisanottu.
- Jos neuvotteluissa uhattiin jättää opetusvirkoja täyttämättä, vaadin, että sitten pitää myös päättää, mikä opetus jätetään pois. Kirjoittelin myös kärkeviä kirjoituksia Tietopisto-lehteen.

Sinikka kiittelee, että akavalaiset pitivät tuolloin hyvin yhtä ja vieläkin Oulussa järjestöjen välinen yhteistyö toimii hyvin.

1990-luvun puolivälin tiukka säästökuuri hoidettiin lopulta eläkejärjestelyin ja lomarahaveivauksella.
- Yliopistoväen tulee hyödyntää tällaisissa tilanteissa mediapeliä ja lakipykäliä eli niitä konsteja, jotka osataan, evästää Sinikka yliopistoja uhkaavien uusien myrskypilvien alla.

Teksti ja kuvat: Kirsti Sintonen

(painetun lehden s. 5-8)