Tuottavuus ja sen väitetty puute
Tämä vuosi on suomalaisen
yhteiskunnan tehostamisen
aikaa. Julkisen sektorin
edustajille luetaan
erilaisia madonlukuja ja
vaaditaan toiminnan tehostamista,
sillä ikäluokat
pienevät, eläkkeelle jäävien
määrä lisääntyy eikä julkista
sektoria voida enää
tulevaisuudessa pitää yhtä
suurena kuin nykyisin.
Valtionhallinnon tuottavuuden
tehostamisvaatimus viestittää sitä, että yliopistot
ovat siipeilijöitä, yhteiskunnan elättejä, jotka
kenties puuhastelevat jotain pientä tutkimuksen ja
opetuksen parissa, mutta jotka ovat kuitenkin enemmän
keskittyneet haaskaamaan veronmaksajilta kerättyjä
resursseja. Ja nyt tuottavuusohjelman myötä
myös elätit laitetaan viimeinkin ansaitsemaan oman
toimeentulonsa.
Toimiessaan vielä valtiovarainministerinä nykyinen
opetusministeri totesi tuottavuuden toimenpideohjelman
seminaarissa “Lähes kaikki olemassa oleva
tilasto- ja tutkimustieto kertoo, että julkisten palvelujen
tuottavuus on viimeisen kymmenen vuoden aikana
ollut keskimäärin laskeva.” On tietysti ymmärrettävää,
että valtiovarainministeri ei ole ollut kiinnostunut
tai saanut käsiinsä tietoja suomalaisen yhteiskunnan
kannalta marginaalisena pidettävästä yliopistolaitoksesta
ja sen tuloksellisuuden kehityksestä
vaikkapa viimeisen kymmenen vuoden aikana. Yliopistojärjestöt
tuottavat mielihyvin tätä tilasto- ja
tutkimustietoa ministeriölle, jotta opetusministeriön
hallinnonalan tuottavuusohjelmaa voidaan jatkossa
kriittisesti arvioida.
Yliopistojen osalta tuottavuusohjelman vaatimukset
ovat järjettömiä. Sen paremmin valtiovarainministeriö
kuin opetusministeriökään ei ole esittänyt
mitään uskottavaa analyysia yliopistojen tilasta ja siitä
tehokkuuden puutteesta, jota tuottavuusohjelma
itsessään viestittää. Kaikilla mittareilla mitaten yliopistojen
tulokset ovat räjähdysmäisesti parantuneet,
huolimatta siitä, että yhteiskunta ei ole kasvavien vaatimustensa
toteuttamiseksi lisännyt yliopistojen perusrahoitusta
ollenkaan samalla tavalla. Kansainvälisessä
vertailussa esimerkiksi suomalaisten yliopistojen
opiskelija-opettaja lukumääräsuhde on lähes surkuhupaisa.
Käytettiinpä tuloksellisuuden mittarina
sitten maisterin tutkintoja, tohtorin tutkintoja, julkaisuja,
opiskelijoiden määriä tai lähes mitä tahansa
kvantifioitavissa olevaa asiaa, osoittavat mittarit selvästi
sen, että tulokset ovat parantuneet.
Toisaalta tulosten parantuminen voitaisiin tulkita
osoittavan lähinnä sitä, että aiemmin on ollutkin
todella löysää ja tehotonta, kun noin suuret parannukset
ovat olleet edes mahdollisia. Samaan hengenvetoon
voitaisiin sitten todeta, että kun ruuvia entisestään
kiristetään, saavutetaan myös jatkossa entistäkin parempia
tuloksia.
Joulukuussa varmistui kuitenkin “puolueettomalta”
taholta se yliopistojärjestöjen tietämä tosiasia, että
yliopistojen tuottavuuden kasvu viimeisen kymmenen
vuoden aikana selittyy opettajien ja tutkijoiden
palkattomilla ylitöillä. Tiedot osoittavat, että ainoa
tapa, jolla yliopistot ovat kyenneet saavuttamaan ylimitoitetut
tavoitteensa on ollut se, että opetus- ja tutkimushenkilöstö
on vapaapalokuntalaisina kantanut
vastuunsa ja pyrkinyt tavoitteiden täyttämiseen, vaikka
on tiennytkin sen mahdottomaksi työelämän lakeja
noudattamalla. Tilastokeskuksen julkaiseman ennakkotiedon
mukaan yliopisto-opettajien keskimääräinen
vuosityöaika oli 1982 tuntia, kun palkkaa saadaan
vain 1600 tunnista. Tämä tarkoittaa silloin sitä,
että keskimäärin yksittäinen opettaja tekee 382 tuntia
palkatonta ylityötä. Kenties yliopistojen henkilöstö
on ollut liiankin sitoutunutta omaan työyhteisöönsä,
kun se on suostunut tämänkaltaiseen “vapaaehtoistoimintaan”.
Ja miten tämä sitoutuneisuus sitten
palkitaan, lyödään korkeimmalta taholta madonlukuja
pöytään, jonka mukaan tuottavuus onkin huonoa
ja toimintaa täytyy tehostaa.
Hyvään työnantajapolitiikkaan kuuluisi se, että
resurssit ovat oikein mitoitettuja tavoitteisiin nähden.
Tämä on itse asiassa välttämättömyys, jotta henkilökunta
jaksaa tehdä työnsä. Yliopistoissa tilanne on
ollut se, että resurssipulassa opetus on kyllä hoidettu,
mutta tutkimuksen tekoon ei valtion ajalla tai rahalla
enää monellakaan ole ollut todellisia mahdollisuuksia.
Jotenkin ajatus palautuu väistämättä muutama
vuosikymmen sitten käytyyn keskusteluun riistosta
ja riistäjistä, mutta tästähän ei ole suinkaan kysymys,
eihän?
Antero Puhakka
puheenjohtaja, Tieteentekijöiden liitto
|
