Tutkija elää
annuaalitaloudessa
Pakkotahtinen yhteiskunta on pilannut
tutkijan rauhan. Nyky-yliopistoissa eletään
annuaalitaloudessa, jossa työskentely
on alistettu vuoden alussa tehtävälle
edellisen vuoden tilinpäätökselle.
Näin väittää kirjoituksessaan professori
Erkki K. Laitinen.
Tieteellä on monta lähestymistapaa. Perinteinen
käsitys tieteen harjoittamisesta on se, että vanha silmälasipäinen,
omiin ajatuksiinsa uppoutunut, pöllähtänyt
ja ruokkoamaton professori istuu vuosikaudet
tunkkaisessa, täynnä pölyttyneitä kirjoja olevassa
työhuoneessaan kunnes kiljaisee ilosta. Tieteellinen
kontribuutio on syntynyt.
Tämä perinteinen tapaa harjoittaa tiedettä on katoavaa
kansanperinnettä, jota EU:n pitäisi tukea ainutlaatuisena
maailmanperintönä.
Tutkijan rauhan ja pölyttymisen on pilannut pakkotahtinen
yhteiskunta. Emme sentään elä kvartaalitaloudessa
kuten liikeyritykset nykyään tekevät. Sen
sijaan elämme annuaalitaloudessa, jossa työskentely
on alistettu vuoden alussa tehtävälle edellisen vuoden
tilinpäätökselle.
Tehokkuuden mittareita vuoden työlle on paljon
ja jokaiseen lokeroon pitää saada jotakin vaikka väkisin.
Jos lokero jää kuitenkin tyhjäksi, selityksiä ei
pyydetä, eikä anneta. Tutkija on epäonnistunut, tulosta
ei ole syntynyt. Pisteet laskevat ja palkka, arvostuksesta
puhumattakaan.
Työn jaksotus tehtävä tarkasti
Annuaalitalouteen kuuluu luonnollisesti työn jaksotus.
Tutkijan pitää tarkkaan miettiä, mitä julkaisuja
jaksottaa tälle ja seuraavalle vuodelle. Kehityksen on
näytettävä tasaiselta ja nousujohteiselta. Keskeneräisiä
töitä ei noteerata. Kaiken pitää olla valmista.
Tutkimustyö on siten kaulittava tasaiseksi taikinaksi,
josta voi leipoa pikkupullia vuosittain. Kiire on
niin kova, ettei taikina ehdi aina nousta. Tulos maistuu
hiivalle.
Pikkupullista ei voi saada aikaan isoja kontribuutioita.
Mutta onneksi kukaan ei niitä enää odotakaan.
Mittarit eivät edes tunne koko asiaa.
Tutkijoille on tullut julkaisemisen pakko, mutta ei
kutsumuksesta. Koska kaikkien pitää julkaista ja paljon,
tarvitaan uusia tieteellisiä lehtiä. Niitä syntyy sellaisella
tahdilla, ettei niistä pysty pitämään lukua.
Lähes jokaisella tutkijalla tai ainakin laitoksella alkaa
kohta olla oma lehti, jolla on erinomaisen hieno, kansainvälinen
nimi.
Kaikki lehdet ovat referoituja, koska siitä saa
enemmän pisteitä. Tilanne on vain kehittynyt niin,
ettei kellään ole enää aikaa lukea tai arvioida mitään
aidosti. Lehden refereen lausunto saattaa olla parin
lauseen mittainen, jos aina sitäkään.
Koska lehtiä on lukematon määrä, artikkeleita tarvitaan
rajattomasti. Sen vuoksi vain harvat hylätään,
useimmat hyväksytään korjauksin. Jos kuitenkin niin
käy, ettei artikkelia esimerkiksi sopimattoman aiheen
vuoksi hyväksytä, voi sen aina lähettää seuraavaan
lehteen ja niin edelleen. Lopulta se kuitenkin hyväksytään
johonkin lehteen, jolla on yhtä hieno nimi.
Copy/paste -lähestymistapa on tullut
jäädäkseen
Julkaisun tuottamiseen ei enää onneksi tarvita aivoja.
Copy/paste -lähestymistapa on tullut jäädäkseen.
Se voi toimia kahdella eri tavalla. Ensimmäinen on se,
että tehdään emätutkimus, joka tuottaa paljon havaintoaineistoa.
Sitten tästä emästä leikataan siivuja
kuin joulukinkusta tekemällä siitä lukuisia määrä pieniä
versioita.
Eniten vaivaa tuottaa emästä lohkaistava ensimmäinen
julkaisu. Siihenkin on onneksi tämä toinen
copy/paste-menetelmä. Tarvitsee vain löytää tietokannasta
lähinnä aihetta vastaava artikkeli, ottaa se
copy/paste -tekniikalla työpöydälle ja editoida siitä
sopiva pohja omalle julkaisulle.
Sen jälkeen kaikki on helppoa. Samaa kehikkoa voi
käyttää lukemattomia kertoja. Tilastollisissa ajoissa
voi selittäviä muuttujia lisätä malliin vähän kerrallaan
ja jokaisesta ajosta versioida oman julkaisun.
Tällaista erilaistamista on käytetty yrityksissä tuotteiden
differointiin jo vuosikymmeniä.
Tieteeseen on tullut myös ripaus taidetta. Se ei tarkoita luovuutta, vaan sitä, että on taidetta erilaistaa
julkaisu sillä tavalla, ettei sitä voida pitää edellisen
kopiona. Julkaisuja ei enää kirjoiteta käsin, vaan
ne tuotetaan koneellisesti.
Kaikki on sitä, miltä näyttää. Tieteellisesti aina
eniten arvostusta saaneet perinteiset lehdet kalpenevat
kääpiöiksi nykyajan monivärijulkaisujen rinnalla.
Niissä julkaistu tutkimus näyttää niin vaatimattomalta,
ettei se voi olla hyvä.
Sen sijaan hienon nimisissä värikkäästi painetuissa
uusiolehdissä julkaistut versiotutkimukset luovat
kuvan todella merkittävästä kontribuutiosta, josta voi
olla ylpeä. Sisällöllä ei ole edes väliä, koska kenelläkään
ei ole aikaa lukea sitä, koska täytyy itse tuottaa
julkaisuja koko ajan.
Ei ole enää järkevää tarttua suuriin
haasteisiin
Tieteen tuottamiseen tarvitaan siis yhä vähemmän
aivoja. Mitä pienemmästä kontribuutiosta on kysymys,
sitä helpommin tutkimuksen versiointi ja julkaiseminen
onnistuu. Ei ole enää järkevää tarttua suuriin
haasteisiin, koska se ei tuota julkaisuja. Lisäksi
onnistuminen on epävarmaa.
Kaikesta huolimatta tiede etenee, mutta eri tavalla
kuin ennen. Julkaisujen määrä on kasvanut moninkertaiseksi,
mutta tiede vain vähän. Versiotaloudessa
tiede etenee copy/paste-lähestymistavan ansiosta pikkuriikkinen
askel kerrallaan.
Kontribuution todellista alkuperää ja lähdettä on
mahdotonta selvittää. Se syntyy usein lähes vahingossa
loputtomassa versiojulkaisujen virrassa. Pian se
löytyy kopioituna kymmenissä muissa julkaisuissa.
Tiedon markkinat ovat tehostuneet. Versiotieto on
tietokantojen ansiosta lähes heti kaikkien tutkijoiden
saatavilla ja alttiina copy/paste-hyökkäyksille. Tiedon
perille menosta ei ole takeita, eikä sillä ole väliäkään.
Uusi lähestymistapa ei edellytä tiedon omaksumista.
Copy/paste-lähestymistapa on tietysti levinnyt
opiskeluunkin. Sitä hyödynnetään surutta suurimmassa
osassa eritasoisia opinnäytteitä, harjoitustöistä
tutkielmien kautta väitöskirjoihin. Tutkielmien ja väitöskirjojen
määrä on kasvanut huimasti. Versiotutkimus
kantaa hedelmää.
Yhteiskuntakin on muuttunut. Luennoilla opiskelijat
näpräävät kännykkää ja surffaavat netissä, kun
ajastaan jäljessä oleva professori kirjoittaa tussilla
piirtoheittimelle jotakin, jolla ei ole niin väliä.
Yritykset tarvitsevat omaan differointiinsa tällaisia
tyyppejä, jotka osaavat versioida kaikkea mahdollista.
Niille on suorastaan sosiaalinen tilaus. Miksi kenenkään
pitäisi enää oppia tai muistaa mitään, kun
kaikki tieto on kuitenkin netistä saatavana yhdellä
copy/paste -käskyllä?
Erkki K. Laitinen, professori
Laskentatoimen ja rahoituksen laitos
Kauppatieteellinen tiedekunta
Vaasan yliopisto |
