- Tuntuu siltä, että luovuus kiinnostaa eniten niitä, jotka eivät itse ole kovin luovia, totesi puheenvuorossaan professori Helena Sederholm Taideteollisesta korkeakoulusta.

Luovuuden säilyminen - yliopistoissa?

Luovuus yhdistää tiedettä ja taidetta. Luovuudesta on tullut liiaksi pelkkää retoriikkaa. Luovaa tulosta ei synny, jos ei kykene uneksumaan sitä, mitä ei ole vielä uneksuttu. Näitä teemoja pohdittiin Communicatio Academicassa Sibelius- Akatemiassa 20. tammikuuta. Professoriliitto ja Tieteentekijöiden liitto olivat järjestäneet joka toinen vuosi pidettävän tapahtuman nyt ensi kertaa taideyliopistojen yhteistyönä.

Professoriliiton puheenjohtaja Tapani Pakkanen avasi tilaisuuden. Hänen mielestään tiede ja taide yhdistyvät kiehtovalla tavalla taideyliopistoissa.

- Tieteessä etsimme uusia ilmiöitä, käsitteitä ja yritämme ymmärtää luontoa ja yhteiskuntaa. Taiteessa etsitään mielikuvituksemme rajoja ihmismieleen vaikuttamisessa. Kummassakin toiminnassa on luovuus keskeinen elementti. Miten nähdä ja toteuttaa uutta, jota ei ole vielä koettu havaittu tai ymmärretty? Tämä prosessi on ehkä ihmismielen vaativin mutta myös tavoitelluin. Luovuus on yksilölaji. Tieteessä toimitaan usein työryhmissä, mutta silloinkin ryhmä antaa jäsenilleen vain edellytykset tehdä osaltaan tutkimuksellisia läpimurtoja. Taiteessa yksilösuoritukset ovat ehkä vieläkin korostuneempia, tosin esittävä taide on myös usein vaativaa ryhmätyötä.

- Luovuuden edellytyksiä on vaikeaa luetteloida tai yleistää. Vaikeissakin olosuhteissa voi syntyä poikkeuksellisia läpimurtoja, mutta joka tapauksessa luovuuden tuloksellinen hyödyntäminen edellyttää aikaa ja rauhaa syvälliseen työntekoon. Yliopistomme ovat hyvää länsimaista tasoa resurssien ja toimintaympäristön kannalta.

- Työrauhassa ei ole aina kehumista, niin voimakkaasti yliopistomaailmaa päättäjät ja yhteiskunta sitä välillä riepottavat. Uudistuminen ja kehittyminen ovat välttämättömyys, mutta jos se tapahtuu ulkoa ohjatusti, menetämme aloitteen ja kadotamme itsenäisyytemme. Yliopistot niin tieteessä kuin taiteessa tarvitsevat tänä päivänä puolustajia, jotka uskaltavat nostaa yliopistot aloitteentekijöiksi. Vain siten turvataan tehokas toimintaympäristö ja työrauha luovalle tieteen ja taiteen tekemiselle.

Taide koputti tieteen ovea

Teatterikorkeakoulun vararehtori, professori Erik Söderblom puhui tiedosta ja tiedon pelosta. Yliopiston piirissä toimivana teatterintekijänä hän pohti taiteen tekemisen ehtoja yliopistokentällä ja erityisesti taiteen ja tieteen suhdetta.

- Siitä ei ole tavattoman kauan, kun taide oli lähinnä tieteen koriste, taulu tieteen käytävällä. Tiede suhtautui taiteeseen kuin luontoon. Sitä oli mahdollista tutkia, mutta se oli mykkä, persoonaton, ei-kukaan, eikä se itse osannut artikuloida itseään, vaan tarvitsi tiedemiehen avukseen. Sen perimmäisen ominaisuuden – elämän – tutkiminen vaati tämän samaisen ominaisuuden eliminoimisen eli kohteen tappamisen. Tutkija katsoi tutkimuskohdettaan ylhäältä alas, suhtautuminen oli mestaroiva, pahimmillaan manipuloiva.

- Tieteen suhtautumisessa taiteeseen on tapahtunut muutos ja Suomi on ollut tässä muutosprosessissa edelläkävijämaa. Korkein taideopetus on maassamme jo pitkään annettu yliopistolaitoksen puitteissa. Uutta on se, että yliopisto ei pelkästään tutki taidetta vaan myös hyväksyy taiteen tutkimukseksi. Taiteesta on tullut tiedettä.

- Taide koputti tieteen ovea, vannoi olevansa pohjimmiltaan sisäsiisti ja rehti, ja pyysi paikkaa edes eteisessä. Mutta tiede ottikin taiteen avosylin vastaan. Asia kääntyikin päälaelleen. Ollaankin tilanteessa jossa tiede vie ja taide vikisee.

Professori Söderblomin mielestä taiteeseen – sekä sen tekemiseen, että kokemiseen - littyy aina uskon elementti.

- Siinä on se hyppy, heittäytyminen, jonka joko teet tai jätät tekemättä. Taideteos ei avaudu, ellet usko siihen, itse avaudu sen edessä. Psyykkisesti tapahtuma muistuttaa rukousta. Taidetta ei ynnäämällä synny.

- Niinpä aidossa taiteellisessa tutkimuksessa, jossa taideteos ei ole tutkimuksen kohde vaan tulos, tämä uskon elementti on väistämättä läsnä. Tässä olemmekin rajapyykillä. Tiede kohtaataiteen. Voiko tiede hyväksyä uskon tiedoksi?

Luovuus ei Söderblomin mukaan ole yliopistossa sen uhatumpi kuin muuallakaan. Eli se on on yliopistossa yhtä uhanalainen kuin muuallakin.

- Me elämme loputtoman säädösryteikön kuormittamassa, senilisoituvassa yhteiskunnassa. Sellaisessa yhteiskunnassa luovuus ja innovatiivisuus on tietenkin vaarassa kadota. Yliopiston pitäisi tässä – oli kyseessä taide- tai tiedeyliopisto, olla se arkki jossa luovuus säilyy kaikista paisumuksista huolimatta. On olemassa mahdollisuus, että taiteen ja tieteen kohtaaminen - jos tapahtuma on aito ja tasavertainen - synnyttää uutta ajattelua. Tämänpäiväinen tilaisuus on käsittääkseni merkki siitä että pyrkymystä siihen suuntaan on.

Luovuushöpinä tunkee kaikkialta

Professori Helena Sederholm Taideteollisen korkeakoulusta puhui luovuuden sietämättömästä leveydestä. Hänen mielestään taide tuntuu nyt olevan trendi yliopistoissa. Sederholmia kuitenkin häiritsee kaikkialta tunkeva luovuusretoriikka.

- Mistä puhutaan kun puhutaan luovuudesta? Elämykset tuotteistetaan. Kaikkialta tunkevassa luovuushöpinässä tuntuu olevan yltiöpositiivinen ote.

- Tuleeko kohta “luovuuslukioita” tai tuleeko oppiaineeksi luovuuskasvatus? Toisaalta taideaineiden tuntimääriä on vähennetty, vaikka taidekasvatus antaa luovuuskäsitteelle konkreettisia merkityksiä.

Opetusministeriöltä valmistui viime syksynä luovuusstrategia, joka käsittää kolme erilaista raporttia. Sederholmin mukaan näistä kaksi sisältää täysin vastakkaiset esitykset.

- Tuntuu siltä, että luovuus kiinnostaa eniten niitä, jotka eivät itse ole kovin luovia.

- Luovia toimintaympäristöjä olivat ennen tehokkuusvaatimuksia yliopistotkin. Nyt tärkeintä ei ole liike – vaan liikkeen vaikutelma. Tuntuu siltä, että yksilön ajattelua ei ole mielletty työksi.

Luovuus on kuitenkin säilyttänyt ihmisten mielikuvissa positiivisen imagon.

- Luovaluokka on tullut känsäkourien tilalle. Luova toiminta on hyvin työvoimavaltaista. Sederholm muistutti.

Kuinka uneksia unet joita ei ole uneksittu

Sibelius-Akatemian professori Kari Kurkelan puheenvuoron otsikkona oli “Kuinka uneksia unet, joita ei ole uneksittu”.

- Uneksumme yötä päivää, ja vain sen myötä tulee mahdolliseksi suhtautua tunneperäisesti siihen, mitä itselle tapahtuu – ajatella sitä, oppia siitä ja muuttua.

- Kun uneksuminen ja luova työ liitetään toisiinsa, voi joku ajatella, että luova työ on leppoisaa unelmointia ja päiväunia. Oma vaatimaton kokemukseni luovasta työstä ja sen ohjaamisesta on täysin päinvastainen. Luovaan työhön liittyy onnen hetkiä ja suoranaista hurmosta, mutta se edellyttää myös merkittävää kykyä sietää epävarmuutta, tyhjyyttä, epätäydellisyyttä, rajallisuuden kokemuksia. epäonnistumisia, hylkäämisiä ja muuta vastaavaa.

- Se edellyttää kykyä kärsiä eli kykyä olla kärsivällinen, kykyä olla aloittelija aina uudestaan, kykyä olla tietämättä ja ymmärtämättä, kykyä odottaa sekä luottamusta puskea päin pimeää vailla takeita onnistumisesta. Lyhyesti, on osattava pidättäytyä, kuunnella ja nöyrtyä.

Luovuus ei Kurkelan mukaan läheskään aina korreloi määrän kanssa.

- Samoin jos yliopistojen toimintaa tarkastellaan lyhytnäköisen tuottavuuden näkökulmasta eli verrataan rahoitusta yksioikoisesti määrälliseen tulokseen, ollaan vaarassa päätyä luovuuden ylläpidon kannalta mahdottomaan johtopäätökseen. Luova asenne ei välttämättä tule esiin kvantitatiivisena produktiivisuutena, ei touhuamisen paljoutena; se voi ilmetä myös ymmärryksenä pidättäytyä tekemisestä.

- Luovuuden varjeleminen yliopistossa on ilmeisesti yksi tärkeimpiä ajankohtaisia haasteita professoreille, taiteilijoille ja tutkijoille. Luovuus yliopistossa on yhteisöllistä. Jos tarkastelemme asiaa uneksumisen näkökulmasta, kyse on siitä, että kykenemme paitsi itsekseen, myös yhdessä uneksumaan. Myötäuneksumisen avulla saamme synergiaetua yhteisöllisyydestä.

- Syy yliopistollisen toiminnan keskittämiseen saman katon alle ei saisi olla taloudellinen, ainakaan viime kädessä. Sen sijaan luovan potentiaalin kerääminen yhteen tulisi tehdä siten, että saavutetaan optimaalinen mahdollisuus myötäuneksumiseen ja sitä kautta päästään sellaiselle luovuuden tasolle, jolle ei muuten päästä.

Lopuksi Kurkela pohti ohjaajan ja ohjattavan opiskelijan suhdetta.

- Luovaa tulosta ei synny, jos ei kykene uneksumaan sitä, mitä ei ole vielä uneksuttu. Tämä tarkoittaa sitä, että jos opiskelija ei esimerkiksi usko olevan luvallista, tai jos hän ei osaa, viitsi, malta tai halua uneksua, ohjaajan on ensin opetettava hänet uneksumaan. Osittain se voi olla kasvattamista pois hätiköinnistä, näyttämisen halusta, oman rajallisuuden pelkäämisestä, jo-tietämisestä. Se voi olla tukea, kun kärsivällisyyden rajat alkavat olla lähellä. Se voi olla rohkaisua, kun syvien vesien pimeys ja muodottomuus pelottavat. Se voi olla läsnäoloa, kun ei-vielä-uneksutun ilmenemiselle tarkoitettu mielen tila tuntuu jäävän tyhjäksi. Tällöin voidaan tarvita myös ohjaajan kykyä myötäuneksua ohjattavan puolesta ja hänen kanssaan. Ei-vielä-uneksutun uneksuminen voi olla tosi tuskallista.

- Jos yliopistoista muodostuu paikkoja, joissa ei voi uneksua, ei luovuutta voida siellä säilyttää. Silloin kaikki ponnistukset yliopiston toiminnan tehostamiseksi ja parantamiseksi, laadun kohottamiseksi ja tuottavuuden lisäämiseksi ovat valuneet hukkaan, surkeasti epäonnistuneet. Silloin on unohdettu, miksi yliopistot oikeastaan ovat olemassa.

Silloin välineestä on tullut päämäärä ja yliopiston olemassaolon syy on hukattu. Pitäkäämme huolta, että jatkossakin voimme uneksua unia, joita ei ole vielä uneksuttu, Kurkela lopetti.

Taideyliopistoista tullut yhteensä 131 tohtorin tutkintoa

Jatkotutkinnot

Communicatio Academican toisessa osiossa käsiteltin teemaa “Missä mennään taiteen tutkimus”. Aiheeseen johdatteli Teatterikorkeakoulun taiteen tutkimuksen professori Pentti Paavolainen. Taide on ollut aina mukana yliopistoissa. Jo Turun Akatemiassa oli kaunopuheisuuden ja runouden professuurit. Taidehistoria tuli yliopistolliseksi oppiaineeksi vuonna 1919, musiikkitiede 1955 ja teatteritiede 1967.

Taideopetuksessa tiede on ollut mukana jo silloin, kun Sibelius-Akatemian edeltäjässä Konservatoriossa annettiin musiikin teorian ja historian opetusta. Taideteollisen edeltäjässä Ateneumissa opintoihin kuului estetiikkaa ja taidehistoriaa.

Jatkotutkinnot taideyliopistoissa alkoivat vuonna 1980-luvun alussa ja ensimmäiset tohtorin tutkinnot suoritettiin 1990-luvun alussa (ks. kuvio). Vuoden 2005 loppuun mennessä taideyliopistoista on syntynyt yhteensä 131 tohtorin tutkintoa.

Taideyliopistojen jatkotutkintojen rakenteet vaihtelevat. Kuvataideakatemiassa taiteen tohtorin tutkinto on taiteellinen tutkinto. Teatterikorkeakoulussa ja Sibelius-Akatemiassa voi suorittaa joko taiteellisen tai tieteellisen jatkotutkinnon. Taideteollisen korkeakoulun taiteen tohtorin tutkintoa voi pitää yhdistelmä taiteellista ja tieteellistä jatkotutkintoa.

- Missä sitten nyt mennään taiteen tutkimuksessa? Voidaan sanoa, että tutkimus on vakiintunut osaksi toimintaa. Käytännöt ovat löytyneet ja tarkastusmenettelyt on todettu päteviksi. Ja tutkimuksen merkitys taiteenaloille on oivallettu.

Paavolaisen mukaan valmistuneet taiteen tohtorit ovat työllistyneet opetuksen, tutkimuksen ja erityistehtävien pariin.

Taitelijan ja tutkijan kaksoisroolitus

Professori Paavolaisen alustuksen jälkeen taiteen tutkimuksen nykytilaa esiteltiin kolmen casen avulla. Tutkijatohtori Maarit Mäkelä Taideteollisesta korkeakoulusta puhui taideteollisen alan käytännöistä tutkimusprosessin lähtökohtana.

Silloin kun Mäkelä alkoi miettiä jatko-opintojaan, Taideteollisesta oli väitellyt kaksi tohtoria.

- Vuonna 1995 oli juuri valmistunut taiteen maisteriksi ja tohtoriopintojen tutkimussuunnitelmani oli juuri hyväksytty. Istuin TaiK:n ullakkoluokan avarassa tilassa lukuisten utopistien kanssa, jotka niin ikään haaveilivat taiteen ja tutkimuksen kenttien välisestä vuorovaikutuksesta. Tunnelma oli tiivistynyt käsin kosketeltavaksi: ilmassa oli hurmoshenkeä ja toive aivan uudenlaisen tutkimustradition luomisesta ja juurruttamisesta osaksi Taideteollisen korkeakoulun vastikään alkanutta tutkimustraditiota.

Ensimmäinen taideproduktioita sisältävä väitös valmistui TaiK:sta vuonna 1998. Mäkelän oma väitöstyö “Saveen piirrettyjä muistoja. Subjektiivisen luomisprosessin ja sukupuolen representaatioita” valmistui vuonna 2003. Mäkelä pitää työn kantavana rakenteena visuaalista luomisprosessia, johon liittyy kolmesta näyttelystä koostuva näyttelysarja.

- Omassa työssäni tutkimusosa toimii merkityksenantoprosessin foorumina: aktiivisena ja innovatiivisena paikkana, jossa on päättynyttä visuaalista luovaa prosessia ja sen aikana syntyneitä artefakteja tarkastellaan tutkimuskontekstissa.

Lopuksi Maarit Mäkelä pohti taitelijan ja tutkijan kaksoisroolitusta.

- Ymmärtääkseni taideproduktioita sisältävässä tutkimuksissa keskeisessä asemassa on juuri taitelija- tutkijan kaksoisrooli ja siihen liittyvät tekemiseen, tietämiseen ja tiedon tuottamiseen palautuvat kysymykset: Mitä taiteilija saa tietää? Entä minkälaisen tiedon ja tietämisen puolesta hän on valmis ja kykenevä argumentoimaan akateemisessa tutkimuskontekstissa?

Taiteilijat uteliasta porukkaa tutkimaan

Tanssitaiteen maisteri, koreografi Ari Tenhula puhui tutkimusaiheestaan virtuaalisesta kehosta tanssiesityksessä.

- Kiinnostukseni tanssin ja teknologian kysymyksiin alkoi vuonna 2002. Tavoitteenani on tutkia, millä tavalla kehollisuus toteutuu tanssiesityksessä, joka käyttää virtuaalista kehollisuutta, ajan manipulaatiota ja kehollisuuden hajauttamista. Kysyn myös, missä tanssi tapahtuu ja mitä tanssiesitykseen kuuluu valmistaessani teoksia, joissa keho teatterillisena, elävänä olemuksena häipyy.

Tanssi on aina ollut “ajan tasalla” teknologisesti. Puheenvuoronsa aikana Tenhula näytti lukuisia esimerkkejä digitaalisen teknologian vaikutuksista tanssiin.

Päivän päätteeksi kuultiin painotaitelija ja, lehtori Teppo Koiviston esitys, jonka aiheena oli “Pianisti tutkijana – Alkanin mollietydien teksti ja konteksti”. Koiviston mielestä jokainen taitelija on tutkija:

- Taitelijat ovat uteliasta porukkaa tutkimaan. Esimerkiksi tuulilasinpyyhkimen keksi aikoinaan pianisti.

Ranskalaista Alkania on pidetty yhtenä maailman vaikeimmista säveltäjistä. Koivisto löysi tämän pianon keinovarojen uudistajana pidetyn säveltäjäneron 1980-luvulla opiskellessaan Pariisissa. Alkanista on kirjoitettu kaikkiaan 88 artikkelia ja kirjaa. Hänen musiikkinsa ei ole koskaan ollut suurta yleisöä kosiskelevaa.

Communicatio Academica -tapahtuman päätteeksi Teppo Koivisto esitti muutamia näytteitä Alkanin pianoetydeistä.

Teksti: Kirsti Sintonen Kuvat: Ari Aalto