Tutkijaperheen elämää
Italiassa
Historioitsijat Meri Vuohu ja Harri Kiiskinen
palasivat viime syksynä Firenzeen
puolen vuoden Suomessa vietetyn äitiysloman
jälkeen. Mukana seurasi esikoistytär
Inkeri. Nuorelle perheelle on
kertynyt kokemusta kummankin maan
tutkimusympäristöistä ja kansainvälisestä
liikkuvuudesta tutkijan arjen
kautta.
Meri Vuohu on syksystä 2003 alkaen valmistellut
väitöskirjaa Firenzessä sijaitsevassa European University
Institutessa. Instituutti on Euroopan unionin jäsenmaiden
ylläpitämä monitieteinen tutkimuslaitos.
EUI:ssa työskentelevien suomalaisten rahoituksesta
vastaa Suomen Akatemia. – Löysin aikoinaan hakuilmoituksen
eräältä sähköpostilistalta. Suomessa EUI
ei ole kovin tunnettu, minäkin olin aiemmin kuullut
paikasta vain eräältä englantilaiselta tuttavaltani, joka
työskenteli täällä.
– Tutkimusaiheeni liittyy Toscanaan, joten Firenze
on paikkana oivallinen, Meri toteaa. – Tutkin vesitaloutta
territoriaalisen politiikan välineenä Pisassa
1400-1500 -luvuilla. Löysin täältä työlleni hyvän ohjaajan,
ja tietenkin EUI:ssä houkutteli myös se, että
tänne tullessa saa rahoituksen koko väitöskirjaprojektille.
Tosin rahoitus on anottava erikseen joka vuodelle.
Väitöskirjaohjelma on periaatteessa nelivuotinen.
EUI:ssa työskentely on hyvin kurinalaista. Ensimmäisen
vuoden opiskelijoilla on “structured programme”,
tiukka lukujärjestys, toisena vuonna siirrytään
viikoittaisiin seminaareihin. Kullakin väitöskirjantekijällä
on oma ohjaaja, joka seuraa tiiviisti työn etenemistä.
– Tapaan ohjaajani vähintään kerran kuussa,
Meri sanoo. – Teen töitä lähinnä kotona. Yliopistolta
on mahdollisuus saada työtilaa, mutta tilat on
jaettava. Käyttämäni kirjastot ja arkistot ovat kotimme
lähellä Firenzen keskustassa, kun taas yliopistomme
sijaitsee kaupungin ulkopuolella. Käyn siis yliopistolla
lähinnä seminaareissa ja tapaamisissa.
Harri Kiiskinen tutkii kulttuurihistorian alaan
kuuluvassa väitöskirjatyössään taloudellisesti järkevän
toiminnan käsitteitä antiikin Roomassa. Syyskuusta
alkaen hän on ollut vanhempainlomalla totutellen
Inkerin kanssa italialaiseen elämänmenoon. –
Apurahatutkija saa vanhempainrahan minimimäärän,
noin 300 euroa kuukaudessa. Kyllä tässä säästöillä
ja puolison tuloilla pitää elellä, Harri sanoo.
Totuttelua perhe-elämään
Kolmas Firenzen-talvi on Inkerin myötä ollut erilainen
kuin aiemmat. – Oikeastaan lapsen tuoman elämänmuutoksen
huomasi vasta kun palattiin Suomesta
tänne, Harri toteaa. – Ensimmäiset kuukaudet Inkerin
syntymän jälkeen olivat sellaista uutuuden kaaosta.
Arki alkoi vasta täällä.
– Sinänsä elämä lapsen kanssa on täällä aika samanlaista
kuin Suomessa. Pieniä eroja käytännön asioissa
tietysti on, kuten että kaupat ovat täällä kauempana
kuin kotikaupungissamme Turussa, ja että
parkkipaikkoja on vaikeampi löytää. Firenze ei ole
kovin paljon Turkua suurempi, täälläkin pääsee kävellen
lähes kaikkialle. Leimaa antava piirre on tietysti
hirveä turistien määrä, se vaikuttaa kaupungissa
oikeastaan kaikkeen.
– Toistaiseksi olemme hyvin vähän integroituneet
paikalliseen yhteiskuntaan. Se on harmillista. Sosiaaliset
ympyrämme määrittyvät pitkälti EUI:n kautta,
eli tuttavapiirimme on varsin kansainvälistä. Italialaisiin
on yllättävän vaikea tutustua. Ehkä tilanne
muuttuu, kun Inkeri tulee leikkipuistoikään, Harri
miettii.
Koti-isän ilonaiheet ovat arkisia: Harri kehuu vuolaasti
italialaisia ruoanlaiton mahdollisuuksia . –Se
on yksi suurista eroista Italian ja Suomen arjessamme.
Täällä ei tule käytettyä eineksiä, kun saatavilla
on niin paljon mahtavia raaka-aineita. Valmistamme
itse Inkerinkin ruoat, täällä ollessa emme ole juurikaan
käyttäneet valmiita vauvanruokia.
Lapsen kanssa liikkuminen on Firenzessä paljon
rajoitetumpaa kuin Turussa. – Täällä ei esimerkiksi
bussiin ole vaunujen kanssa asiaa, Harri kertoo. –
Kaduilla kulkeminenkin on aika hankalaa, jalkakäytävät
ovat kapeita ja kiveykset epätasaisia. Hyviä puolia
ovat tietenkin viheralueet, joita tässä aivan keskustassakin
on mukavasti.
Harri sanoo, ettei hänen koti-isyyttään ole Italiassa
erityisesti ihmetelty. – On kyllä totta ettei täällä
juuri miehiä näe lastenvaunuja työntelemässä. Mutta
ei minua sen takia ole kovin pitkään katsottu. Inkeri
sen sijaan kääntää katseita: hänellä on tapana lauleskella
kovaäänisesti rattaissa istuessaan. Vastaantulijoiden
on vaikea olla hymyilemättä.
Tutkijan turvaverkot
Kevään korvalla perheen arki muuttuu jälleen, kun
Inkeri menee päivähoitoon ja Harri aloittaa taas työskentelyn
omien projektiensa parissa. – Katsotaan,
miten Inkeri sopeutuu hoitopaikkaan. Olemme ajatelleet
aloittaa niin, että ryhdyn tekemään töitä puolipäiväisesti.
Silloin Inkerin päivistä ei tule niin pitkiä
heti alkuun. Minulla on odottamassa apuraha Suomen
Kulttuurirahastolta. Rahoitus liittyy Nemi-järvellä
suoritettujen arkeologisten kaivausten lopputöihin Suomen Rooman –instituutissa Villa Lantessa. Tulen
siis reissaamaan aika paljon Rooman ja Firenzen
väliä.
Merin ei ole mahdollista työskennellä osa-aikaisesti.
EUI:ssa tahti on tiukka ja lukuvuodessa on
aina suoritettava määrätty määrä opintoja. – Seitsemän
kuukauden äitiyslomani ajan rahoitukseni
oli keskeytettynä, ja sain äitiyspäivärahan minimimäärää.
Vaikka se on todella pieni, ovat suomalaiset
tässä asiassa kuitenkin paremmassa asemassa
moniin muihin kansallisuuksiin verrattuna. EUI:ssa
monista maista tulevat tutkijat jäävät kokonaan ilman
sosiaaliturvaa. Esimerkiksi äitiyslomaa ei ole
mahdollista pitää lainkaan.
– Mahdollisuus vanhempainvapaaseen on myös
hyvä asia, Meri jatkaa. – Minun olisi joka tapauksessa
ollut palattava töihin melko nopeasti, ja olemme
todella tyytyväisiä, että Inkerin ei ole tarvinnut
aivan pienenä mennä päivähoitoon.
– Toki meitä koskettavat samat sosiaaliturvan
epäkohdat kuin muitakin apurahoilla työskenteleviä;
eläketurvaa ei ole, ja turva sairauden ja työttömyyden
varalta on aivan minimaalinen. Yksityistä
eläkevakuutusta ei ole kannattavaa pitää, ja olemme
myös sitä mieltä että eläkkeen pitäisi tulla valtiolta.
– Suomalainen neuvolajärjestelmä on kansainvälisesti
ajatellen erinomainen. Inkerin kanssa
emme vielä ole tutustuneet italialaiseen terveydenhuoltoon,
Meri sanoo. – Vanhastaan tiedämme kyllä
sen, että erityisesti täällä rikkaassa Toscanassa
terveydenhuolto toimii erittäin hyvin. Monet lääkkeet
ovat ilmaisia, ja lääkärin saa tarvittaessa soittamalla
kotikäynnille.
Meri ja Harri eivät ole kokeneet, että he lapsen
myötä kaipaisivat enemmän Suomessa olevia turvaverkkojaan,
perhettä ja ystäviä. – Sen sijaan luulen,
että meitä kaivataan Suomessa nyt paljon enemmän
kuin ennen, Meri virnistää. – Isovanhemmille
on tietysti rankkaa, kun ensimmäinen lapsenlapsi
asuu näin kaukana.
Teksti ja kuvat: Paula Raitis |
