Tutkijanura on karikoita
täynnä

Tutkijanuran karikoita pohdittiin Suomen akateemisten tutkijoiden yhdistyksen ja Suomen Akatemian talviseminaarissa 28. helmikuuta. Erityisesti post doc -vaihe on muodostunut myös tutkijanuratyöryhmän lopputyössä pullonkaulaksi. Tohtorituotanto on kasvanut ammattimaisen tutkijanuran kustannuksella.

Suomen Akatemian pääjohtaja Raimo Väyrynen puhui tutkijanuran tavoitteista ja haasteista. Hänen mielestään meilläkin on jo viriämässä huoli siitä, miten saada nuoria tutkijanuralle. OECD:n piirissä asian kansainvälistä tilaa pohtii jo erityinen työryhmä.

- Nimitys tutkijan toimeen on harvinainen ilmiö. Tarjoaako tutkijan työ edes kohtuullista palkkaa, Väyrynen kysyi.

Väyrynen ihmetteli, miksei Korkeakoulujen arviointineuvoston teettämän tohtorien koulutusta käsittelevän raportin uutisoinnin yhteydessä puhuttu ollenkaan siitä raportin paljastamasta asiasta, että yliopistojen laadunvarmistusjärjestelmä ei toimi. Raportti paljasti Väyrysen mielestä sen, että väitöskirjojen laadun varianssi on suuri.

- Tiedekuntien ja tutkijakoulujen tavoitteet ovat erilaisia. Tiedekunnat ja laitokset haluavat määriä ja tutkijakoulut laatua.

Väyrynen piti tutkijankoulutustyöryhmän ehdotusta tutkijakoulupaikkojen lisäämisestä ok:na, mutta laatu vaihtelee niissäkin. Tarvitaanko 4-5 hengen tutkijakouluja?

Pääjohtaja Väyrynen on mukana kansleri Eero Vuorion johtamassa tutkijanuratyöryhmässä. Työryhmän määräaikaa pidennettiin maaliskuun loppuun ja raportti julkistettaneen huhti- toukokuun vaihteessa.

Työryhmässä on tehty laskelmia, joiden mukaan tämän maahan työllistyy vuosittain noin 700 tohtoria. Ja vuosittain uusia tohtoreita tulee yli 1400. Pääjohtaja Väyrynen kaipasi kiireesti uusia työtilaisuuksia. Nykyiset arviot tohtoritarpeesta perustuvat 10 vuotta sitten tehtyyn tieteenalakohtaiseen jakoon. Väyrynen toivoi tarvearvioihin lisää dynaamisuutta ja alakohtaista tarkastelua.

Väyrysen mielestä maassa on jo liikaa tohtoreita. Hän toivoi, että tohtoritarpeesta keskusteltaisiin yhä enemmän myös työvoimapoliittisella tasolla.

Väyrysen mukaan kansleri Vuorion työryhmän suurimmaksi pullonkaulaksi on muodostunut post doc -vaihe. Tenure track -systeemiä hän kuitenkin piti meille maan pienen koon takia hankalana.

- Parempia urapolkuja on saatava esimeriksi tutkijatohtorin ja akatemiatutkijan paikoilla. Pitäisikö myös miettiä erilaisia urapolkuja yliopistojärjestelmään ja “teollisuuden tohtoreille”?

Tuottavuuden kasvusta ei palkita

Professori Jussi Pakkasvirta pohti teemaa yleisemmin yliopistoyhteisön nykytilan vinkkelistä.

- Toiminnan arviointi ei vaikuta resursseihin vaan tulee tasapäistävä silitysrauta. Jatkuvaa tuottavuuden kasvua ei palkita.

- Yliopistoissa suurin osa henkilöstöstä ei tee sitä työtä, jossa he ovat parhaita. Hallinto ja suunnittelijat kehittävät töitä itselleen ja välittävät ne kahden gigan liitetiedostoina organisaation suorittajien tehtäväksi.

Tutkijanuran houkuttelevuutta karsii myös se, että poliisikoulun opettajana ansaitsee enemmän.

Pelkkä valittaminen ei kuitenkaan johda mihinkään. Pakkasvirta olikin listannut joukon parannusehdotuksia. Hän siirtäisi suurimman osan kilpaillusta rahoituksesta suoraan ainelaitoksille. Tutkijanuralle hän ottaisi käyttöön tenure track -järjestelmän aina tutkijakoulutettavista professoreihin. Karsinnan jälkeen valituille jatko-opiskelijoille pitäisi järjestää kunnon ohjaus ja rahoitus. Tutkimuksellinen sapattivapaajärjestelmä tulisi ottaa käyttöön.

- Yliopistojen autonomia pitäisi taata nykyistä paremmin ja yliopistolaitos tulee irrottaa hallinnollisesti muualla julkisella sektorilla tehdyistä “uudistuksista”, Pakkasvirta listasi teeseissään.

Tutkimattomat tutkijanurat

Kuopiolaisen Foodfiles Oy:n toimitusjohtaja, dosentti Essi Sarkkinen kertoi tutkijan työstä palveluyrityksessä. Yhteinen huoli rahoituksesta ja sen hankinnasta leimaa tutkijan työtä myös yrityksen puolella.

- Palveluyrityksissä oman osaamisen markkinointi tapahtuu myyntineuvotteluissa, akateeminen tutkija tekee sen apuraha- ja virka-anomuksella. Kummankin täytyy valita markkinointi- ja myyntikohteensa.

Ominaisuuksia, joita Sarkkisen mukaan yritysmaailman tehtävissä kysytään, ovat palveluhenkisyys, täsmällisyys ja päämäärätietoisuus.

Seminaarin loppupuolella tutkijanuraa käsiteltiin käytännön tutkijantyön näkökulmasta (ks. Jussi Vauhkosen puheenvuoro ohessa). Laboratoriopäällikkö ja Tieteentekijöiden liiton varapuheenjohtaja Pirkko Viitala pohti, mahdollistaako tutkijanura tutkimuksen.

- Tohtorintutkinto ei ole tavoite vaan väline päästä tutkijanuralle. Nyt Suomessa tulee liikaa tohtoreita ammattimaisen tutkijanuran kustannuksella, Viitala totesi.

- Kuuluuko uralla olla sellaisia esteitä, joita on mahdotonta ylittää tai joiden ylittämisen jälkeen otetaan takapakkia.

Viitala kuitenkin piti tutkijoita selviytyjätyyppeinä. - Tekevä löytää yleensä työtä – toivottavasti jatkossa yhä enemmän myös tutkimustyötä.

Lopuksi tutkija Liisa Husu puhui tutkimattomista tutkijanurista. Husu on jäsenenä kansleri Vuorion johtamassa tutkijanuratyöryhmässä. Hänen mielestään tietopohjan pirstaleisuus on osaltaan haitannut työryhmän työskentelyä. Post doc -vaiheen karikot ovat mietityttäneet loppusuoran työssä.

Helsingin yliopiston tutkijakollegiumissa työskentelevä Husu kertoi tuntevansa laudaturin väitöskirjan omaavia työttömiä tohtoreita ja akatemiaprofessoreita ilman taustavirkaa. Hän näkisi mielellään suomalaisen tutkimuksen työttömistä tohtoreista.

Ruotsissa Högskoleverket on toteuttanut Doktorandspegeln- tutkimuksia. Viime vuonna Suomi liittyi mukaan kansainväliseen International Mirror for Postgraduate Students -hankkeeseen. Opetusministeriö ja Korkeakoulujen arviointineuvosto toteuttivat tohtorikoulutettaville suunnatun kyselytutkimuksen viime vuoden keväällä ja ensimmäisiä tuloksia on saatavilla alkukesällä.

Kirsti Sintonen

Onko tohtori vain paranneltu maisteri?

Olen työskennellyt lokakuusta 2004 Suomen Akatemian tutkimusohjelmasta palkkarahansa saavassa projektissa. Teen väitöskirjaani ja olen siis jatko-opiskelija, mutta palkkakuitissani lukee toki tehtävänimikkeenä tutkija. Väitöskirjani on siis osa nelivuotista tutkimusprojektia, mutta projektin rahoitus vastaa noin kolmannesta alun perin hakemastamme summasta. Niinpä työurani yliopistolla koostuu toistaiseksi kuudesta määräaikaisesta pestistä, joihin on rahoitusta etsitty kolmesta eri lähteestä: Akatemian kahden eri tutkimusmäärärahan lisäksi olen hetken aikaa saanut palkkaa Helsingin yliopiston budjettivaroista ja toisen hetken Euroopan unionin myöntämistä tutkimusvaroista. Vastaavasti työtehtävätkin ovat olleet varsin monenlaisia. Kuluneen runsaan vuoden aikana olen laatinut myös 9 henkilökohtaista apurahahakemusta, joista viimeinen ilokseni tuotti tuloksen. Niinpä ensi syksynä siirryn apurahatutkijan lainsuojattomaan tilaan.

Varovasti arvioiden olen kahden vuoden aikana kirjoittanut noin sata sivua erilaisia hakemus- ja perustelutekstejä ja käyttänyt ainakin yhden kuukauden työajan rahoitusvaihtoehtojen selvittämiseen. Tämän lisäksi tietysti oma ohjaajani, laitoksemme toimistosihteeri ja joku yliopiston taloushallinnon virkamiehistä on panostanut työaikaansa asiaani. Tulos on siis toistaiseksi 36 kuukauden toimeentulo, eikä sivuakaan väitöskirjaa.

Tutkijanuran rahoituksen ongelmat ovat jo hyvin tiedossa. Myös mahdollisista ratkaisuista alkaa olla melko hyvä käsitys. Outoa vain, että niistä yksinkertaisimmatkaan, kuten projektien rahoituksen nostaminen kohtuulliselle tasolle, eivät kertakaikkiaan näytä onnistuvan. Toteanpahan vain, että tutkimusrahoituksen ja tutkimukselle poliittisessa puheessa asetettujen toiveiden ja odotusten välillä on kuilu. Kuilu on samaa luokkaa kuin jos Suomen jääkiekkomaajoukkuetta kehotettaisiin hakemaan olympiakulta, kehuttaisiin luistelutaitoa ja syöttöjen tarkkuutta, ja kustannettaisiin sitten neljät luistimet ja kolme sählymailaa.

Lapsekas haave yliopistourasta

Ryhdyin tekemään jatko-opintoja ja väitöskirjaa, koska halusin tutkijan ammattiin. Tällä työkokemuksella olen toki ehtinyt huomata, että haaveeni yliopistourasta ja ennen kaikkea kuvitelmani yliopiston luonteesta työpaikkana olivat lapsellisia ja vailla yhteyttä todellisuuteen. Yliopistolla tutkimus- ja opetustehtävissä työskentelevälle ei nimittäin vahingossakaan pääse syntymään sellaista kuvitelmaa, että työnantaja mitenkään toivoisi juuri minun työskentelevän palveluksessaan, saati sitten arvostaisi panostani. Aiemmasta kokemuksesta tiedän, että toisenlaisiakin työnantajia on.

Mitä oikeastaan on se inhimillinen toimeliaisuus, jota tavataan kutsua tutkijan- tai tohtorinkoulutukseksi? Opetusministeriön asettaman tutkijankoulutuksen kehittämistyöryhmän muistio avaa näköalan tähän kysymykseen. Muistiossaan opetusministeriön, yliopistojen, tutkimusrahoittajien ja elinkeinoelämän asiantuntijoista koottu työryhmä antaa yhteensä 52 suositusta tohtorikoulutuksen kehittämiseksi.

Nelivuotisen tutkijakoulutuksen tulisi heidän mukaansa sisältää mm. tutkinnon jälkeisen uran suunnittelua, yhteistyösuhteiden rakentamista ja vahvistamista yliopiston ulkopuolelle, tiedeviestinnän ja tieteen popularisoinnin kursseja, liikkuvuutta yliopistojen, tutkimuslaitosten ja elinkeinoelämän välillä, ohjaaja- ja esimieskoulutusta, kansainvälisiä konferensseja sekä työskentelyä ulkomailla.

Hämmästyttävällä johdonmukaisuudella työryhmä luonnehtii väitöskirjan tekoa mahdollisuutena “syvällisesti keskittyä tutkimusaiheeseensa ja kohota rajatun teemansa osalta maailman parhaiden asiantuntijoiden joukkoon”. Tottumattomalle lukijalle strategiapuheessa tavallisesti käytettävä kuvaileva indikatiivin preesens on hieman vaikea. Sitä helposti erehtyy luulemaan, että kirjoittajat puhuvat jostakin todellisuudessa olemassa olevasta, mitä he eivät tietenkään tee. Kysehän on tulevaisuudesta, mikä epäilemättä selittää sen, että työryhmän suosituksista ei käy mitenkään ilmi, että tutkijakoulutettava tekisi tutkimusta. Itse sana tutkimus (työn merkityksessä) esiintyy kolmessa suosituksessa 52:sta.

“Putkinnoissa” eroja tieteenaloittain

Työryhmän muistio kiteyttää erinomaisella tavalla sen ympyrän neliöimishankkeen, johon Suomessa on ryhdytty. Ajattelu kulkee niin, että tullakseen tohtoriksi maisterin osaaminen sekä laajenee että syvenee. Tohtori on matkustellut enemmän kuin maisteri, hän on tavannut enemmän ihmisiä kuin maisteri, hän puhuu useampia kieliä tai ainakin paremmin kuin maisteri, hän on suunnitellut uraansa pidemmälle ja huolellisemmin kuin maisteri, ja osaapa hän vielä maisteria paremmin johtaakin. Tämän etumatkan hän on hankkinut neljässä vuodessa – samalla kun on keskittynyt tutkimusaiheeseensa ja kohonnut rajatun teemansa osalta maailman parhaiden asiantuntijoiden joukkoon.

Tämä ei ole mahdollista.

Ensinnäkin tieteenalakohtaiset erot on otettava paljon vakavammin kuin työryhmä tekee. On aloitettava siitä, että pohditaan, koulutetaanko valtiotieteiden, eläinlääketieteen vai kenties musiikin tohtoria. Viiden + neljän vuoden “putkinto” ylioppilaasta tohtoriksi on joillain aloilla tavoiteltava. Silloin erilaiset koulut – olkoonpa maisteri- tai tohtorikouluja – ovat epäilemättä hyvin tarkoituksenmukaisia. Tällaisilla aloilla tohtorintutkinnon suorittanut tutkija on työmarkkinoilla houkutteleva yliopistossa ja juuri siellä hankituilla taidoillaan. Voisin kuvitella, että ainakin joillain tekniikan aloilla todellisuus usein on tällainen. Mutta on toisia tieteenaloja, joilla ei näin ole – lähimainkaan.

Otetaan esimerkiksi kysymys tohtoriksi tulon reiteistä. Jatko-opintoja edeltävä työkokemus yliopiston ulkopuolelta harvoin ainakaan heikentää väittelijän tasoa vaikkapa yhteiskuntatieteissä. Niissä tieteissä, joissa tutkimustyön välttämätön ja elimellinen osa on massiivinen lukeneisuus, on “putkinnon” tarkoituksenmukaisuutta paikallaan epäillä. Puhumattakaan siitä, että lahjakkainkin historiantutkija, yhden esimerkin mainitakseni, tarvitsee vähintään yhtä paljon istumalihaksia kuin innovatiivisuutta. Tutkimustyön ohjaaminen laboratoriossa on kovin erilaista kuin arkistossa. Eikö siis tuntuisi luontevalta, että ohjaamisen, rahoituksen ja tutkimustyön puitteetkin voisivat poiketa tieteenaloittain toisistaan?

Tutkijankoulutus on yli-ihmisprojekti

Opetusministeriön työryhmän kuva siitä ympäristöstä, jossa maisterit ponnistelevat kohti silkkipyttyä, on erilainen kuin minun. Mielestäni työryhmä vähättelee tutkijakoulutukseen lisättäväksi vaatimiensa asioiden monimutkaisuutta ja hankaluutta. Erityisesti tässä kiinnittää huomiota kaiken ulkomaisen varaukseton ihailu. Itse asia ei muuksi muutu siitä, että suomen kielen sana ulkomainen korvataan järjestelmällisesti sanalla kansainvälinen.

Pelkäänpä, että yhteistyöverkostojen luominen ulkomaisiin yliopistoihin ei käy aivan käden käänteessä. Esteet saattavat olla sangen kouriintuntuvia. Kerron esimerkkinä, että Helsingin yliopistosta valmistuneen kollegani maisterintutkintoa epäiltiin Wienin yliopistossa alempitasoiseksi, kun englanninkielinen todistuspaperi ei näyttänyt kyllin juhlavalta. Oleskelun ja opintojen järjestelyt olivat vieneet häneltä siihen mennessä kuusi kuukautta.

Ettei vain olisi tutkijankoulutuksesta tullut kansallisen innovaatiojärjestelmän yli-ihmisprojekti.

Johtopäätökseni on siis, että tutkijankoulutukselta vaaditaan kauhalla mutta annetaan lusikalla. Huomattakoon, etten vastusta erilaisia verkostoitumis- ja johtamiskursseja ja jatko-opintojen laajentamista moniin suuntiin. Jos tarkoitus on kouluttaa laajataitoista generalistia, siis paranneltua maisteria, ne aivan epäilemättä ovat paikallaan. Tästä kuitenkin seuraa, että väitöskirjoilta ei voida odottaa huomattavaa tieteellistä panosta, vaan niihin on suhtauduttava sananmukaisesti opinnäytteinä. Oppinsa näyttänyt menee sitten töihin sinne minne maisterikin, mutta saa paremmat duunit ja parempaa liksaa. Jos taas tarkoitus on kouluttaa ammattitaitoisia tutkijoita, siis huolehtia tiedeyhteisön jatkuvuudesta, tieteellisestä jälkikasvusta kuten saksaksi sanotaan, on keskityttävä tutkimukseen. Tämä puolestaan merkitsee, että väitellyt henkilö on jo ammattinsa ja leipäpuunsa valinnut. Hänen uravaihtoehtonsa ovat kenties rajallisemmat kuin maisterilla. Mutta toistan vielä: tutkijoita, jotka olisivat sekä syvällisiä että laaja-alaisia ei neljässä vuodessa synny.

Minusta tutkijan ammatin on oltava nimenomaan ammatti. Tutkijan ammattitaidon tae on tohtorintutkinto, mutta se tutkinto on voitu saavuttaa eri reittejä. Olennaista kuitenkin on, että tutkijoiksi opiskelevat vapautettaisiin opiskelemaan tutkijoiksi. Tämä ei onnistu niin kauan kuin rahoitus on pelkkää silppua ja koulutuspoliitikot kykenemättömiä päättämään, mikä tohtori on ja mitä sillä tehtäisiin.

Jussi Vauhkonen
tutkija, Helsingin yliopisto