Päivi Atjonen

Virkavapaalla virkatöiden tekemiseksi

Päällimmäisten pääsiäiskuulumisten vaihtamisen jälkeen tuttavani heittää lennokkaat läpät: “Vai olet virkavapaalla. Nythän sulla on ollut mukavat hanget hiihdellä joutoaikojen ratoksi.” Kiirehdin selittämään, etten toki ole selällään petissä pötkötellyt ja kattoon syljeksinyt, vaan lukenut ja kirjoittanut uutterasti sekä väliin ollut tutkimusaineistojen keruun vuoksi verkkoineni vesillä.

Puhkean ihastelemaan tarkkaavaisesti minua tapittavalle kuulijalleni, miten onni on potkaissut voidessani keskittyä päivät pitkät tutkimustyöhön, kirjoittaa rästissä olleet aineistot artikkeleiksi, perehtyä uusiin tutkimusteemoihin ja ohjata väitöskirjan tekijöitä. Joka aamu luen tutkijankammioni seinältä Eino Leinon runoa, joka alkaa sanoilla “Kell’ onni on, se onnen kätkeköön...”. Hehkutan posket punehtuen, miten ei tarvitse laskea allakasta, pitikö tänään mennä kolmeen vai neljään kehittämisen parantamispalaveriin ja monetko tylsät paperit pitäisi ehtiä lukea muun sälän välissä.

Selitettyäni vielä pisteeksi iin päälle, miten yhdistämällä vuorotteluvapaakorvaus ja melkein kuin lottovoittona tullut apuraha pääsen peräti kahteen kolmasosaan professorin tienesteistä, vedän henkeä ja odotan hymyillen kannustavaa reaktiota. Vallitsee hiljaisuus. Rykäisyn jälkeen kuuluu tiukka kysymys: “Ootko sää ny ihan viisas vaikka rohvessoori ootkin? Jäät virkavapaalle tekemään niitä hommia, joita sun meikäläisen jären mukaan pitäs tehdä virassas – ja vielä ite maksat siitä?!”

Keskipitkän mykistymisen jälkeen minun on nikotellen myönnettävä, että kysymykseen kiteytyy pala nurinkurista yliopistotodellisuutta. Kuvailen silti urheasti, miten yliopiston on pitänyt muuttua monenlaisten uudistuspaineiden keskellä, ja tuottavuusvaatimukset ovat hyökänneet myös akateemisista ovista peräkammareihin asti. Kun professoreilla on yliopistossa vastuullinen asema ja arvokasta tieteellistä asiantuntemusta, heitä tarvitaan moniin tehtäviin dekaaneiksi, laitoksen johtajiksi, työryhmien vetäjiksi, projektinjohtajiksi ja ties mihin pesteihin. Kuka muu ne hommat osaisi avarakatseisesti tehdä?

Mutta hintana on luvattoman monessa tapauksessa hyvästit omalle tutkimustyölle ja väittelijöiden ohjauslaadun vaarantuminen. Kaupan päälle kalvaa riittämättömyyden tunne: mitään ei ehdi tehdä kunnolla. Jos tutkimuksesta ei tingi, pupusta alkaa pinnistelyistä piittaamatta hiipua hiljalleen paristo. Kun sitten pääsee uppoutumaan koulutustaan vastaavaan työhön, aivot ja sielu elpyvät. Kirjoittaminen on terapiaa, vaikka sitä tekisi kahdeksan tuntia päivässä ja viisi päivää viikossa. Kun työpäivät alkavat mukailla tavallisen kristityn kellotaulua, elämänlaatu paranee kohisten. Minä olen kuule jo nyt ihan eri tavalla iskussa, kehaisen keskustelukumppanilleni.

Taas lävähtää kiperä teesi: “Sulla ei taida olla kovin viisaat pomot, kun repivät fiksut ihmiset kipeiksi.” Nyökyttelen, että toverin lausumassa on jyvä, joskin ongelmana on, missä se Pomo on, kun pomollakin on päällysnuttu. Marssittaisiinko banderollien kanssa motkottamaan ministeri(ö)lle, markkinavoimille vai Brysselin byrokraateille? Auttaisiko peiliin katsominen: mokomakin jees-tonttu! Ryhtyäkö italialaiseen lakkoon, jolloin muka-uudistukset valuvat hiekkaan vaivoja tuottamatta? Jotain pitäisi, totta vie, tehdä. Ei jarruttaa järkevää uutta, mutta vaalia vimmatusti jotain vanhan akatemian ja yliopistoviran intellektuaalisesta rauhasta.

Saan armahtavan nyökkäyksen.

Vähinerin ympäriltäni kuivahtanee kummastelu, voiko professori olla tutkimustyön vuoksi vuorotteluvapaalla. Voi olla ja vieläpä ikionnellisena. Henkilökohtainen ratkaisu ei valitettavasti oikaise yliopistotyön isoja vinoumia – valaisee kylläkin. Toki tutkimusrauhaa on yliopistossa kautta aikojen ostettu ulkopuolisella rahalla, mutta siitä ei saisi tulla pääsääntöä, mihin nykymeno pahasti viittaa.

Kirjoittaja on Joensuun yliopiston kasvatustieteen professori, vv. (= villi ja vapaa)