Mitä on yliopiston tuottavuus?

Hallituksen vaatimus tuottavuuden nostamisesta on omituinen yliopistojen kannalta. Kaavamaisten prosenttilinjausten sijaan tulisi kiinnittää enemmän huomiota henkilöstön tilaan. Onko tuottavuutta nostettu ylikuormittamalla liiaksi opetushenkilöstöä, kysyy oheisessa jutussa lehtori Matti Grönroos.

Yliopistonlehtorien neuvottelupäivillä 31.3. pääesiintyjä oli erityisasiantuntija Pekka Varjonen Valtiovarainministeriöstä. Hän esitteli valtionhallinnon tuottavuusohjelmaa yliopistojen toiminnan kannalta. Koska tätä asiaa on käsitelty lehdessä jo aikaisemmin ja koska kevään aikana käytävissä virkamiesten ja poliitikkojen neuvotteluissa toimenpiteet täsmentyvät – ja toivottavasti muuttuvat paljonkin – en lähde selostamaan esityksen sisältöä, vaan kiinnitän huomion tiettyihin ongelmiin, joita OAJ:n kehittämispäällikkö Matti Lahtinen tarkasteli ohjelmaa kommentoidessaan.

Hallituksen tavoitteissa esiintyvä vaatimus tuottavuuden nostamisesta vähintään 2%:lla vuodessa ja tuottavuushyötyjen suunnitelmallisesta käytöstä on omituinen yliopistojen osalta. Kymmenen viime vuoden aikana yliopistojen tuottavuus on yksinkertaisilla mittareilla tarkasteltuna noussut noin 50% eli keskimäärin yli 4% vuodessa. Tutkintojen määrä on noussut, vaikka opetushenkilökunnan määrä on pysynyt samana. Kaavamaisten prosenttivaatimusten sijasta pitäisi kiinnittää huomio henkilöstön tilaan: Onko tuottavuutta nostettu ylikuormittamalla opetushenkilöstöä liiaksi?

On vaikea mitata tuottavuutta riittävän monipuolisesti. Mielekkäitä tulosindikaattoreita ei ole juurikaan esitetty. Koulutuksessa tapahtuneiden muutosten vaikutukset näkyvät yhteiskunnassa hitaasti. Tehtyjen toimenpiteiden ja ulkopuolisten muiden tekijöiden vaikutusta ei pystytä erottamaan toisistaan, jolloin tulkinta on mitä on ja riippuu siitä, kuka sen tekee. Tuottavuuden määrällistä kasvua tärkeämpiä asioita yliopistoissa ovat koulutuksen vaikuttavuus ja koulutuksen laadun nostaminen kansainvälisellä tasolla entistä korkeammalle.

Yliopistoissa on menossa samanaikaisesti useita suurehkoja muutoksia, joiden tavoitteet ovat kaavamaisia ja keskenään ristiriidassa. Samalla kun henkilötyövuosia leikataan, toteutetaan lisätyövoimaa vaativia suunnitelmia: kehitetään opetuksen ja tutkimuksen laatua, lisätään tohtorikoulutusta, uusitaan tutkintoja ja lyhennetään opiskeluaikoja. Kehyspäätöksen mukainen 20 miljoonan euron lisäys perustuu korkeakoulujen kehittämislakiin. Kehittämislain resurssisäännöksiä on jatkettava 2007:n jälkeen. Eikö ensin pitäisi suorittaa jonkinlaista kokonaistarkastelua, selvittää, mitkä toimenpiteet ovat toiminnan kannalta tarkoituksenmukaisia ja vasta sitten päättää rationalisointitoimenpiteistä.

Ulkoistamisen ei tule perustua OPM:n saneluun

Ajatus, että hallinnosta ja tukipalveluista voitaisiin tehdä suunnitellut henkilövähennykset, on huono siksi, että vähennykset automaattisesti lisäävät näitä töitä opettajilla ja tutkijoilla. Vähennysten pitää perustua joidenkin toimintojen järkevään muuttamiseen. Ulkoistaminen on taikasana, joka vähentää henkilöstöä, mutta ei välttämättä tuo rahallista säästöä. Toiminnot hankaloituvat ja rahantarve voi kasvaa. Ulkoistaminen ei saa perustua OPM:n mahtikäskyyn vaan tarkkaan harkintaan yliopistoissa.

IT-toimintojen keskittämisestä voi olla hyötyä, mutta vain jos siinä rajoitutaan hallinnon tietojenkäsittelyyn. Raskaan tieteellisen laskennan osalta keskittäminen on jo tehty, eikä yliopistojen atkkeskusten muun toiminnan ulkoistamisessa ole mitään järkeä. Palvelukeskushankkeita pitäisi miettiä tarkemmin ennen kuin niitä aletaan toteuttaa. Kaiken kaikkiaan on kyseenalaista, voidaanko talous- ja henkilöstöhallinnon henkilökunnasta toteuttaa suunniteltuja vähennyksiä niin, että saavutetaan todellista säästöä.

Virtuaaliopetuksen ja etäopetuksen laadun arviointi pitäisi tehdä ennen kuin päätetään laajentaa toimintaa. Täydennyskoulutuksen uudellenorganisoinnissa taas suurin huoli on koulutuksen saatavuus kohtuulliseen hintaan.

Juustohöylä on unohdettu, mutta nopeat kaavamaiset muutokset johtavat samanlaisiin epäkohtiin kuin laman jälkeen. Esimerkiksi ajatus virkapankista on haudattava nopeasti. Suunnitteluvastuu pitää olla yliopistoilla eikä ministeriöllä. Jo käytössä oleva tulosneuvottelumenettely on oikea ja riittävä tapa ohjata muutoksia.

Lopuksi voidaan kysyä: Onko ohjelman eri vaiheita valmisteltu yhdessä henkilöstöä edustavien järjestöjen kanssa? Kyseessä ei saa olla pelkästään hallintotoimenpide. YT-menettelyn tulee olla aitoa.

Matti Grönroos
Lehtori, Turun yliopisto