Työttömyysturvan aukot pudottavat tutkijan toimeentulotuelle

Tutkijoiden ja yliopistoissa jatko-opiskelijoina kirjoilla olevien työttömyysturvan saannissa esiintyy ongelmia. Tutkijoiden kohdellaan suomalaisessa työelämässä muista ammattiryhmistä poiketen. Nykyinen tulkintakäytäntö voi pahimmillaan johtaa tutkijana työskennelleen ihmisen pudottamiseen toimeentulotuen varaan, vaikka ansiotyöhistoria olisi merkittäväkin. Suomalaisen työelämän normiston muuttumista kuvaa 2000-luvun alussa näkyviin tullut viranomaistoiminnan tendenssi, joka tarkoittaa yrittäjäkäsitteen alan laajentamista. Tieteentekijöiden liitto on jättänyt tutkijoiden työttömyysturvaongelmista kantelun eduskunnan oikeusasiamiehelle.

Työttömyysturvalain soveltamisongelma näyttäytyy yliopistoissa ja tutkimuslaitoksissa sekä apurahalla työskentelevien tutkijoiden uran katkoskohdissa. Myös vaikkapa opettajan työssä työskennelleen henkilön työttömyysturva on uhattuna, mikäli hän on kirjoittautunut jatko-opiskelijaksi yliopistoon.

Tutkijan apurahakauden päättämisen osoittaminen työvoimaviranomaisille on osoittautunut hankalaksi. Rahoitus on loppunut, mutta useissa tapauksissa viranomaistulkinnassa työnhakijan on tulkittu apurahakauden päätyttyäkin “työllistyvän omassa työssään”. Omassa työssä työllistyminen tarkoittaa, että henkilö ei ole oikeutettu työttömyysturvaan. Tällöin työttömäksi jäänyt tutkija rinnastetaan yrittäjään. Yrittäjästä poiketen tutkija ei kuitenkaan ole valinnut yrittäjäriskiä. Tutkijan uranvalinnan lähtökohtana on palkansaaja-asema ja siihen kuuluva riskitilanteiden työttömyysturva.

Päätoimisesti tutkijoina työskennelleiden lisäksi työttömyysturvan saanti on vaarantunut muiden töiden ohella jatko-opintoja suorittavilta. Työttömyystilanteessa pelkkä yliopistossa kirjoilla olo on saattanut johtaa tulkintaan opintojen päätoimisuudesta. Päätoimisella opiskelijalla ei ole oikeutta työttömyysturvaan. Työvoimaviranomaiset ovat sivuuttaneet oman ohjeistuksensa, jonka mukaan jatko-opintoja tulisi lähtökohtaisesti pitää sivutoimisina. Sivutoimiset jatko-opinnot eivät ole esteenä kokoaikatyön vastaanottamiselle.

Sivutoimisten jatko-opintojen sijaan käytännöksi on vakiintunut vaatimus jatkotutkinnon keskeyttämisestä. Työvoimaviranomaisilla ei myöskään ole ollut tarjota ohjeistusta siitä, miten apurahalla rahoitetun tutkimustyön voi osoittaa päättyneen. Ohjeistuksen puuttuminen viittaa työhallinnon puutteellisiin kykyihin pysyä muuttuvan työelämän vauhdissa. Yhä merkittävämpi osa ns. uudesta palkkatyöstä tehdään projekteissa. Projektit keskeytyvät, kun rahoitus loppuu. Projekti ei aina yhdellä rahoituksella valmistu.

Työhallinnon ajattelu kiinnittyy perinteiseen, vakituiseen ja kokoaikaiseen kahdeksasta neljään palkkatyöhön. Tällöin käsitys toisenlaisen työnteon tavan, uuden projektityön tuottamasta työttömyydestä jää tunnistamatta. Omassa työssään työllistyvä -tulkinta on seurausta kaksijakoisesta palkkatyö tai yrittäjyys – ajattelusta. Akavalaisilla aloilla on kuitenkin varsin yleisesti tähän jaotteluun mahtumattomia työnteon muotoja. Erilaiset projekti- ja pätkätyöt ja niihin liittyvät rahanhankinnat eivät sovi perinteiseen palkkatyönormistoon. Tämä sopimattomuus tuottaa projektien keskeytyessä työttömyyden tunnistamattomuutta.

Anu Suoranta, tutkija, Tieteentekijöiden liiton työttömyysturvatyöryhmän jäsen

Väitöskirja voi jättää tyhjän päälle

Psykohistorioitsija Ilkka Levä viimeistelee Helsingin yliopistoon tekeillä olevaa väitöskirjaansa. Hän on omalla kohdallaan joutunut huomaamaan tutkijoiden työttömyysturvan epäkohdat: tutkijan rahantulo on katkonaista ja epävarmaa. Työttömäksi ei pääse ylimenokausien ajaksikaan, koska on kirjoilla jatkoopiskelijana, eikä väitöskirja ole vielä esitarkastuksessa.

- Taloudellisen tilanteen helpottamiseksi olen tehnyt luentokeikkoja, opettanut historian laitoksella ja avoimessa korkeakoulussa. Lisäksi olen tehnyt talkoilla hedelmälajittelua, lainannut rahaa pankista ja sukulaisilta ja asioinut muutaman kerran sosiaalitoimiston luukullakin, Levä kertoo.

- Haluan kuitenkin väitellä, koska tutkiminen on intohimoni. Olen saanut kohtuullisen hyvin apurahoja, kun apurahat loppuivat, otin tehtäväkseni Sörnäisten vankilan historiikin kirjoittamisen. Se on nyt valmis. Olen anonut yliopiston kolmen kuukauden väitöskirjan viimeistelyapurahaa. Jos saan sen, voin jättää tutkimuksen syksyllä esitarkastukseen ja ilmoittautua sitten työttömäksi. Hyvällä onnella Tieteentekijöiden liiton jäsenenä saattaisin saada mahdollisuuden ansiosidonnaiseen päivärahaan, tosin se riippuu siitä, miten apurahakausi tulkitaan, Levä suunnittelee.

Tulevaisuutta pohtiessa käy ilmi, miten tutkijan työ on proletarisoitunut: ura ei aukene edes tohtorille.

- Ennen tohtori pääsi töihin vaikka ministeriöön tai keskusvirastoon. Ongelmana on myös ikäni, olen 38-vuotias ja väittelijäksi jo vanha, nykyäänhän nuoruus on arvossa. Lisäksi niukoista resursseista taistelee moni muukin. Jonkinlainen tutkijoiden torpparivapautus olisi tosiaan tarpeen.

Edellisen sukupolven nuoruudessa yliopistotutkinto merkitsi yleensä varmaa työpaikkaa ja eläkevirkaa. Nykyään niin sanotut epätyypilliset työsuhteet alkavat olla yhä tyypillisempiä ja koulutetutkin ihmiset joutuvat etsimään erilaisia keinoja elantonsa ansaitsemiseksi. Yhteiskunnan tarjoamat tukitoimet eivät ole seuranneet muutoksessa mukana.

- Ennen opintojani olin kolme vuotta töissä ravintolassa, se on ollut parin vuoden arkistotyön ohella ainoa vakinainen työsuhteeni.

Turhaa valitusta?

Levä kummastelee sitä, kuinka nopeasti päättäjän asemaan päässeet ihmiset unohtavat oman taustansa ja ovat herkästi kiristämässä pussin suuta muilta ikään kuin he haluaisivat rangaista muita omasta ahneudestaan.

- Akateemisesti meritoituneet henkilöt saattavat kirjoittaa ilkeään sävyyn kuinka nykyiset jatko-opiskelijat valittavat liian herkästi ja kuinka väitöskirjan teko oli paljon rankempaa heidän aikanaan. Nykyään valmistumistahtia on kiristetty, mikä varmasti on osittain paikallaan. Täytyy kuitenkin olla erityisen lahjakas tutkija pystyäkseen väittelemään kolmessa vuodessa, ennen kaikkea se edellyttää hyvää ohjausta ja riittävää rahoitusta, Levä painottaa.

Epävakaassa tilanteessa on mahdotonta päästä kiinni esimerkiksi omaan asuntoon. Levän perhe asuu vuokralla, sillä vaimokin on töissä matalapalkka-alalla. Turvatun leivän ja vakinaisen työn ääressä elämä olisi helpompaa varsinkin vaimolle ja lapsille.

- Tunnen välillä syyllisyyttä perheeni vuoksi. Kouluikäisissä lapsissamme taloudellinen tilanne on ajoittain herättänyt mielipahaa, mutta olen sanonut heille, että vaikka olisin kuinka rikas eivät he sittenkään saisi kaikkea mitä haluavat. Raha ei ole elämän perusta, mutta sitä pitäisi olla sen verran ettei tarvitse miettiä mistä sitä nyhtää. Toivon, että omat lapset hakeutuisivat aikuisina töihin, joissa turvattu elämä ja jatkuvuus on taattu.

Kuinka tutkimusrahoitus sitten pitäisi hoitaa?

- Mielestäni tutkimusrahoitus pitäisi yksinkertaisesti hoitaa palkkauksella tai sitten apurahan tulisi olla riittävän suuri. Ohjauksen laatua pitäisi myös parantaa ja luoda selkeämmät pelisäännöt ja tietynlainen standardi, jotta väitöskirja ei olisi mikään valtava teos vaan siitä todella selviäisi kolmessa vuodessa. Huippututkijoita pitäisi tukea myös väitöskirjan jälkeen. Humanistit ovat kieltämättä hieman ongelmallisia, sillä me teemme usein töitä itseksemme kun taas kovilla tieteenaloilla työ on usein ryhmätyötä.

Levä tutkii väitöskirjassaan poliisikulttuurin muutosta sodanjälkeisenä aikana Suomessa ennen liittymistä EU:n. Psykohistorian näkökulma tarkoittaa tässä tapauksessa poliisin ja muun yhteiskunnan välillä vallinneen tunteensiirtosuhteen pohtimista menneessä ajassa.

- Suhde on kaksisuuntainen, sisäpoliittisina kuohunta- aikoina poliisi nostetaan yhteiskunnallisen keskustelun keskiöön, tutkija selittää.

- Aloitin väitöskirjan teon vuonna 2000, se olisi jo valmis, jos en olisi joutunut tekemään töitä tutkimustyön ohessa. Tietyt jutut vaativat myös kypsyttelyä ja pohtimista, Levä toteaa.

- Tutkijan työssä on oman itsensä herra. Nautin tutkimustyön vapaudesta. Kenties kahdeksasta neljään tehtävä työ näivettäisi luovuuteni. Tämä työ ei kuitenkaan sovi kaikille, sillä se vaatii itsekuria. Lisäksi tutkijan elämässä on juuri epävarmuuden kylkiäisenä tietty sadomasokistinen elementti, jota täytyy oppia sietämään, Levä kiteyttää

Teksti: Arja-Leena Paavola