Jäähyväiset sivistysyliopistolle
Yliopistojen ja niitä ympäröivän
yhteiskunnan
suhteissa on tapahtunut
monenlaisia käänteitä
historian varrella. Yliopistoihin
ja yleisemminkin
korkeakoulupolitiikkaan
ovat vaikuttaneet
eri aikoina niin kielikiistat,
yhteiskunnalliset
konfliktit, hyvinvointivaltion
rakentaminen,
korkeimman koulutuksen
massoittaminen
kuin aluepolitiikkakin. Kaikissa myllerryksissä ja kehitysvaiheissa
eräs asia näytti kuitenkin pysyvältä; ja
se oli usko sivistykseen. Yliopistojen sivistystehtävä
oli leimaa-antavana piirteenä suomalaisen yliopistolaitoksen
kehittymisessä vielä viime vuosituhannen
loppuun saakka. Nyt on kuitenkin syytä kysyä, onko
sivistykselle enää sijaa nykyisessä korkeakoulupolitiikassa.
Niin voimakkaasti on viime aikoina tuotu
esiin käsitystä yliopistoista yhteiskunnan ja ennen
kaikkea talouselämän palvelijoina.
Sivistys ja sen tavoittelu lienee ollut kaiken aikaa
saavuttamaton ihanne, mutta aiemmin tämän ihanteen
tavoitteluun olivat sekä yhteiskunta että yliopistot
kuitenkin sitoutuneita. Toki eri aikoina on ollut
hyvinkin erilaisia näkemyksiä siitä, ketä kulloinkin
kannattaa sivistää. Alun perin epätasa-arvoiset yläluokan
miehiä kouluttavat opinahjot muuttuivat massakouluttajiksi,
jotka ovat hyväksyneet mukaan aiemmin
ulossuljettuja ryhmiä kuten naisia tai alempien
sosiaaliluokkien edustajiakin. Eräänlaisena takautumana
aina silloin tällöin esiin nousevaan lukukausimaksukeskusteluun
on hyvä palauttaa mieliin 1860-
luku, jolloin vaadittiin lukukausimaksujen nostamista,
jotta alempien sosiaaliluokkien tulo yliopistoihin
voitaisiin estää. Parhaalla tahdollakaan ei voida sanoa,
että yliopistot olisivat tasa-arvoasioissa toimineet
yhteiskunnan vetureina. Näissä asioissa yliopistojen
on ollut pakko muuttua, sillä yhteiskunnan tarpeet
ja yhteiskunnallinen keskustelu ovat vaikuttaneet
myös yliopistoihin.
Yliopistojen sivistystehtävä sai yliopistokentän
laajentuessa kokonaan uuden ulottuvuuden kun eliittien
ja virkamiesten koulutuksesta alettiin siirtyä
massojen kouluttamiseen. Tällöin sivistyksen kohteena
oleva kansanosa merkittävästi laajentui. Yliopistojen
massoittuminen liittyy kiinteästi hyvinvointivaltioprojektiin
ja siihen, että kaikki maan lahjakkuuspotentiaali
saataisiin yhteiskunnan käyttöön.
1980-luvun puolivälin tienoilla yliopistokoulutuksen
kytkentä taloudellisen kasvun edistämiseen tuli
entistä vahvemmaksi. Mutta vasta 1990-luvun alussa
tuli viimeinen niitti siinä mielessä, että nyt yliopistot
sitoutettiin tulosohjausmekanismien kautta taloudellisen
kasvun ideologiaan ja korkeakoulupolitiikka tuli
täysin alisteiseksi yleiselle yhteiskunta- ja talouspolitiikalla.
Tälle ajalle on ollut tyypillistä se, että politiikka
on lähes täysin valtiovarainministeriövetoista,
eikä opetusministeriö ole kyennyt vastustamaan, tai
kenties edes halunnutkaan vastustaa, taloushaukkojen
taholta tulevia budjettivaatimuksia.
Viime aikaisessa keskustelussa yliopistojen on
haluttu yhä selvemmin muuttuvan tuotteistajiksi, välittömän
hyödyn tarjoajiksi, jotka auliisti ja ennen
kaikkea viipymättä reagoivat yhteiskunnan ja työmarkkinoiden
muuttuviin tarpeisiin. Voidaan hyvällä
syyllä sanoa, että laaja-alainen sivistysihanne on
opetusministeriön harjoittaman tulosohjauksen myötä
lähes täydellisesti hävinnyt. Kun ohjausjärjestelmän
taloudellinen teknokraattisuus ja yliopistojen
palvelutehtävän korostaminen kohtaavat yliopistoihmiset,
jotka edelleen ovat sitoutuneet sivistyseetokseen,
törmätään suuriin ongelmiin. Yhteiskunta ei
enää jaakaan samoja ihanteita, eikä näe tavoiteltavanarvoisena
samoja asioita, joita yliopistoissa on totuttu
tavoittelemaan.
Nyt näytetään hakevan määrätietoisia uraohjuksia,
jotka sukkuloivat ketterästi akateemisen maailman
ja yritysmaailman välillä, osallistuvat aktiivisesti
koulutus- ja tutkimuspalveluiden kansainvälistämiseen
ja kaupallistamiseen, jotka operoivat pääasiassa
kansainvälisillä markkinoilla pyrkien tuotteistamaan
innovaationsa mahdollisimman tehokkaasti. Sivistyksestä
kenenkään ei näytä kannattavan välittää. Laaja-
alaisen sivistyksen kannattajat vaikuttavat dinosauruksilta,
joiden aika on vääjäämättä kulkemassa
kohti loppuaan. Nykyinen kehityskulku on erittäin
huolestuttava ja se pakottaa kysymään vanhaa sanontaa
mukaillen eikö maallamme ole malttia sivistyä.
Antero Puhakka
puheenjohtaja, Tieteentekijöiden liitto
|