Vuoden tieteentekijä Marjo Kaartinen
Utelias kansanvalistaja
Akatemiatutkija Marjo Kaartinen tunnustaa
olevansa julistaja ja kansanvalistaja.
Hän ei kaihda populaareja tutkimuskohteita
eikä provosoivaa esitystapaa.
Neekerikammo, rintasyövän historia,
naisten asema tiedeyhteisössä ovat
mm. aiheita, joista Kaartinen haluaa
valistaa.
Tieteentekijöiden liitto valitsi kulttuurihistorian
tutkija, dosentti Marjo Kaartisen
Vuoden tieteentekijäksi 2006. Valinta
julkistettiin 16. lokakuuta liiton seminaarissa
“Tasa-arvo yliopistossa – totta
vai tarua”.
Marjo Kaartinen löysi itsestään tutkijan ala-asteen
kolmannella luokalla. Opettaja kertoi Egyptistä ja faarao
Tutankhamonin haudan löytäneestä Carterista.
Samalla Multialta syntyisin olevalle jyväskyläläiselle
työläisperheen lapselle, jolla ei ole omien sanojensa
mukaan taipumuksia muuhun kuin lukemiseen, kirkastui
ajatus siitä mitä tekee isona. Sittemmin Marjo
on käynyt pari kertaa Egyptissä – ja vieraillut myös
kuuluisassa haudassa.
Jyväskylän Lyseon lukion laudatur-ylioppilas
suuntasi opiskelemaan Turun yliopistoon. Ensin pääaineena
oli englannin kieli, mutta myös uskontotiede,
arkeologia ja kulttuurihistoria – varsinkin Henrik
VIII:n Englanti – uteluttivat. Jo proseminaari-vaiheessa
kulttuurihistorian laitoksella kiinnostuksen kohteet
yhdistyivät uuden ajan Englannin luostarilaitoksen
tutkimiseen. Samasta aihepiiristä laventaen syntyivät
myöhemmin pro gradu, lisensiaattityö sekä vuonna 1999 laudaturin arvosanalla hyväksytty väitöskirja
(Spiritual Eunuchs. Religious People in English
Culture of the Early Sixteenth Century). Väitöskirja
julkaistiin myöhemmin maineikkaalla kaupallisella
kustantajalla otsikolla Religious Life and English
Culture in the Reformation (Palgrave: Basingstoke
and New York 2002).
Neekerikammo ja syvään juurtuneet
asenteet
Uudelle ajalle on sanottu olevan tyypillistä kiinnostus
kaikkeen – alituinen uteliaisuus. Marjo Kaartinen
on tutkimuskohteensa kanssa samanlainen. Hän tarttuu
innokkaasti uusiin aiheisiin ja on tutkijana ’kaikki
mulle tässä ja heti’ -tyyppi.
- 1990-luvun alussa tuli hinku päästä Afrikkaan
safarille. Tutkijan innolla luin matkaoppaiden lisäksi
kaiken mahdollisen Keniasta ja siitä syntyi Neekerikammo-
kirja.
Vuonna 2004 julkaistusta kirjasta Kaartinen on
saanut valtavasti palautetta. Neekerikammo-teos paljastaa
vieraan pelkomme ja suomalaisen kulttuurin
rasistisuuden, joka leimaa kaikkea suhtautumistamme
Afrikkaan ja afrikkalaisiin.
- Neekerikammo on meissä yhtä sisäänrakennettuna
kuin naisten vähättely.
Kirjan voikin nähdä laajemmin kuin pelkkänä rasismin
kuvauksena. Kirjoittaja neuvoo korvaamaan
tekstin afrikkalaiset esimerkiksi seksuaalivähemmistöillä,
vammaisilla tai mustalaisilla, jolloin lukija saa
huomata syvällä piilevän asenteellisuutemme.
Kaartisen mielestä negatiivisista asenteista voidaan
päästä eroon tai ainakin niitä voidaan vähentää
pitämällä asioita jatkuvasti esillä. Niistä pitää toitottaa
ja väkisin vääntää.
- Menneisyyden ihmisiä ei pidä moittia, mutta me
voimme oppia heidän mokistaan. Joskus tarkoitus on
voinut olla hyvä, mutta jos se lopulta ilmenee pahana,
ei olekaan tehty hyvää.
Tästä esimerkkinä Kaartinen mainitsee Viktoriajärven
niilinahvenistutukset. Lopulta ahnaat ahvenet
söivät järven kaikki alkuperäiskalat ja tuhosivat väestön
kalansaaliit.
Kaartinen on huolissaan siitä, miten avoimen rasistiset
liikkeet ovat jälleen nostamassa päätään monissa
Euroopan maissa.
Objektiivista historiankirjoitusta ei ole
Marjo Kaartinen tunnustaa itsessään julistajan. Yhteiskunnallisella
tutkimuksella on aina jokin tarkoitusperä.
Kaartinen ei myöskään kaihda populaareja
tutkimusaiheita.
- Kun yhteiskunta rahoittaa tutkimustamme, meillä
on velka kirjoittaa yleisöä kiinnostavista aiheista
ja tavalla, jota voivat lukea myös muut kuin tiedeväki.
Varsinkin Neekerikammo-teos on kirjoitettu suurta
yleisöä kiinnostavalla tavalla. Se on myös avoimen
poliittinen, kantaaottava teos.
- Objektiivista historiankirjoitusta ei voi olla. Tekijä
on aina olemassa. Jo pelkkä lähteiden valinta ohjaa
tutkimusta.
- Totta kai pitää pyrkiä totuudellisuuteen ja mahdollisimman
lähelle totuutta, mutta lopulta kaikki historiankirjoitus
on näkökulmallista.
Nainen on joka suuntaan loukussa
Turun yliopiston rehtori Keijo Virtaselle yhdessä dosentti
Anu Korhosen kanssa tehdyssä syntymäpäiväkirjassa
(Historian kirjoittamisesta, 2005) Kaartinen
paneutuu käytännön tutkimustyön polttopisteeseen,
historian eettiseen käänteeseen ja feministisen
historiankirjoituksen problematiikkaan.
Monissa kirjoituksissaan hän on ottanut avoimesti
kantaa naisten asemaan historiantutkijoina. Vuonna
2001 hän kirjoitti Korhosen kanssa Tieteessä tapahtuu
–lehteen artikkelin “Miesten tiede! Politiikka, sukupuoli
ja historian tiedeyhteisö”. Kirjoitus paljasti
karusti sen, kuinka miehistä suomalainen historiantutkimus
on. Kirjoittajat olivat käyneet mm. läpi Historiallisen
Aikakauskirjan artikkeleita: yhteensä 44
numerossa oli yhteensä 37 nais- ja 183 mieskirjoittajaa.
- Suhtautumisessa naistutkijoihin tiedeyhteisössä
ei ole juuri muuta logiikkaa kuin pyrkimys marginalisoida
heidät, kirjoittivat Kaartinen ja Korhonen
vuonna 2001.
Onko tilanne siitä yhtään muuttunut?
- Virkarintamalla historia-aineissa on tapahtunut
edistystä, joskin hitaasti. Helsingin, Tampereen ja Turun
yliopistoissa ovat hiljattain aloittaneet naisprofessorit.
Historiallisen Aikakauskirjan päätoimittajaksi
tuli nainen ja kirjoittajien joukossa naisten määrä
on kasvanut. Samoin monilla laitoksilla on nyt naisia
hoitamassa professuureja.
Naisten asema tiedeyhteisössä laahaa kuitenkin
edelleen jälkijunassa.
- Tutkijan urakehitys on miehille helpompaa. Miehet
jäävät jostain syystä paremmin mieleen. Onko
tämä jotain geneettistä survival-juttua?
Nainen on Kaartisen mielestä joka suuntaan loukussa.
- Naisille puheliaisuus on negatiivinen asia: jos olet
äänekäs jossain ryhmässä, saat rähisevän akan maineen.
Jos taas olet hiljainen hissukka, sinua ei noteeraa
kukaan.
Kaartinen suosittelee kaikille naistutkijoille enemmän ääntä. Itse hän pitää äänekkyyttä velvollisuutenaan.
Rintasyövän historia työn alla
Helsingin kirjamessuilla julkaistaan Kaartisen viides
monografia “Arjesta ihmeisiin. Eliitin kulttuurihistoriaa
1500-1800-luvun Euroopassa”. Näkökulmia on
kolme: ihminen yhteisössä, ihminen luotuna ja hänen
suhteensa luomakuntaan. Pääpaino on ihmisen arkisilla
kokemuksilla. Lähteinä on käytetty lähinnä yksityiskirjeitä
ja päiväkirjoja.
Marjo Kaartinen toimii Suomen Akatemian tutkimusprojektin
(Difference and Corporeality. Experiences
of Bodily Otherness in Premodern English Culture)
vastuullisena johtajana. Hän itse tutkii parhaillaan
muun muassa rintasyövän historiaa.
- Rintasyöpä aiheena ikään kuin löysi minut, kun
tutkin 1600-1700 -lukujen kirjeitä. Meillä se on mielletty
elintasosairaudeksi. Naisia syyllistetään vääristä
elintavoista ja ruokavaliosta, vaikka rintasyöpää on
esiintynyt aina ja tulee varmaan esiintymäänkin.
Tutkimus on tarkoitus julkaista laajempana laitoksena
myös suomeksi.
Rintasyöpää käsittelevä julkaisu kuuluu akatemiatutkijan
hankkeen osioon, joka käsittelee sairasta ruumista.
Projektiin kuuluu lisäksi kaksi tutkimuskohdetta:
lapsen kuolema ruumiillisena kokemuksena ja
tila ruumiillisena kokemuksena.
- Synkkiä aiheita, ihmettelee toimittaja ääneen.
- Vanhoja kirjeitä lukiessa ei välillä tahdo kyynelverhon
takaa tekstiä erottaa. Toisinaan sattuu ihan
fyysisestikin, Kaartinen myöntää.
Suru lapsen kuolemasta on ollut yhtä kamala kokemus
satoja vuosia sitten kuin nykyisinkin. Tilannetta
ei lievennä lapsilauman määrä. Äidin kuolinsyyksikin
voitiin tuolloin merkitä ’kuoli suruun’.
Miten tutkija pääsee irti masentavista tutkimusaiheistaan?
- En vie töitä kotiin. Myös lenkkeily, mökkeily ja
matkailu toimivat vastapainoina.
Lisäksi Naantalin luostarikirkon kupeessa sijaitsevassa
puutalokodissa vastaanottava viisivuotias
Lauri-poika palauttaa nopeasti ajatukset arkeen.
Aito kansainvälisyys ja puppugeneraattorilakko
Englannin uuden ajan tutkijana Marjo Kaartiselle on
tullut saarivaltakunta tutuksi. Tutkimuskausia on vierähtänyt
Lontoon yliopistoissa. Iso-Britannian lisäksi
hän on viettänyt tutkimusvuoden Yhdysvalloissa,
ja lyhyempiä retkiä tehnyt Ranskassa, Ruotsissa ja
Alankomaissa. Hänen mielestään Suomessa heitetään
suotta tuhkaa päälle tieteen kansainvälisyydessä.
- Suomi on kovassa huudossa Euroopassa ja varsinkin
Englannissa. Tuntuu, että kaikki sikäläiset tutkijakollegat
ovat käyneet täällä. Suomi on muutenkin
tapetilla Nokian, PISA-raporttien yms. takia.
- Myös suomalaisia tutkijoita arvostetaan ulkomailla.
Nuori polvi on hahmottanut, että pitää nähdä
asiat laajemminkin. Vain rahoitus muodostaa liikkuvuudelle
pullonkaulan.
Tämän vuoden alussa Tieteessä tapahtuu -lehdessä
julkaistussa Keskustelua-artikkelissa Kaartinen
kirjoitti tutkimuksen rahoituksesta ja aidosta kansainvälisyydestä.
“Kansainvälisyyden pitäisi olla paljon
muutakin kuin esitelmöintiä ja julkaisemista. Se
ei saisi olla pakotettua ja pinnallista, vaan sen pitäisi
olla oikeaa keskustelua tutkijoiden kesken, ajatusten
vaihtoa. Ilman muuta kansainvälisyyteen pitäisi lukea
myös tutkijan työskentely ulkomailla – johon Suomen
Akatemia myös erinomaisesti kannustaa – enkä
näe mitään syytä, miksi ns. kansallisten tieteiden
edustajaa ei kansainvälisyys tässä mielessä kiinnostaisi.”
Samassa tekstissä Kaartinen arvostelee pelkkiä
määrällisiä mittareita. “Meidän pitäisi painottaa arvioinneissa
tutkimuksen laatua ja antia tutkimusyhteisölle,
mutta sepä onkin vaikea temppu. Tiedän
mainiosti, että kyseessä on ikuisuusongelma ja ettemme
koskaan pääse tietyillä ihmistieteen aloilla kokonaan
eroon julkaisujen tehtailusta, koska kilpailijalla
on aina enemmän. Pitäisi ryhtyä puppugeneraattorilakkoon.”
Kaartisen mielestä Akatemia on oikealla tiellä pyrkiessään
katsomaan ansioituneisuutta laajemminkin
kuin mittanauhalla. “Iso kysymys tällä hetkellä sen
sijaan on se, että kaikki alat eivät tule Akatemian arvioinneissa
käsitellyksi samalla tavalla. Joillakin aloilla
on käytössä arvioitsijapaneelit, joillakin toisilla
hakijat voivat hyvinkin joutua ’uhreiksi’ saadessaan
vihamielisen yksilöarvioitsijan. Tämä vaara vähenee
paneeleissa, joten tähän olisi suotuisaa kiinnittää
huomiota, kun Akatemian arviointikäytäntöjä mietitään.
Samoin on äärettömän tärkeää, että kaikille
aloille saadaan sukupuolijakaumaltaan tasaiset paneelit.”
(Ks. Tieteessä tapahtuu, 1/2006.) www.tieteessatapahtuu.fi/0106/sisalto.htm
Teksti ja kuvat: Kirsti Sintonen
|
