Päivi Atjonen

Arvaa, mikä työpaikka!

Olipa kerran talo, jossa työskenteli ikionnellisia ihmisiä. Heillä oli vapaat työajat niin, että välillä saattoi pitkiä aikoja tehdä töitä kotona tai kesämökillä. Kukaan ei kellokortin kanssa vaaninut, kiirehditkö taloon jo klo 7.03 vai vasta 24,5 minuuttia myöhemmin. Jos päivällä piti viedä kipeä lapsi lääkäriin tai poiketa verotoimiston neitokaisten pakeilla, sekin passasi. Viikon lomamatkan saattoi käydä heittämässä kesken työkauden ilman, että pomolle tarvitsi asiasta mitään mainita tai palkkaa olisi pidätetty.

Työ oli sisäsiistiä hommaa, jossa eivät paukkupakkaset tai kaatosateet vaivanneet. Ei tarvinnut pelätä poliisien tavoin, että kukaan käy kimppuun veitsen kanssa tai päivystyspoliklinikan sairaanhoitajan lailla, että joku pilleripöhnäinen heittää tuolilla. Kaikki työssä tarvittavat värkit ja välineet olivat vaivatta saatavilla: joka nurkassa kiilteli tietokoneita, skannereita, soittimia, piirtoheittimiä, värikopiokoneita, datatykkejä, televisioita, mikroskooppeja, laboratoriotyövälineitä ja hiukkaskiihdyttimiä. Miten niitä kaikkia ehtisi käytellä, kun kyniä ja paperiakin oli enemmän kuin tarpeeksi?

Työ oli vallan kiehtovaa, kun sai lukea ja kirjoittaa kyllikseen. Päätään oli lupa vaivata mielin määrin suomen- tai vieraskielisellä kirjallisuudella, perehtyä omasta tai toisten kulttuurimaailmasta kertoviin kertomuksiin, tutustua niin lennokkaisiin utopioihin kuin jalat maassa oleviin käytännön sovelluksiin. Osa luetuista jutuista oli jopa hyvin kirjoitettuja.

Omia ja toisilta lainattuja ajatuksia sai itsekin panna paperille sen minkä ehti. Pientä vaivaa nähden hengentuotteelle löytyi aina taho, joka suostui sen julkaisemaan muiden saman alan työpaikoissa ahertavien ihasteltavaksi. Kun painomusteelta tuoksuva, mieluiten englannin- tai ranskankielinen uutuustekele oli taas kerran kädessä, oikein sydämen pohjassa sykähti nähdä työnsä konkreettisia tuloksia.

Entä työpaikan ihmiset? Mistä löydät viisaampia työkavereita kuin tästä talosta, jossa vilisee maistereita ja tohtoreita kuin Vilkkilässä kissoja? Ei ole sellaista keskustelunaihetta intranetissä, kokouksissa tai kuppilassa, etteikö joku aito oppinut ilmaantuisi siitä sivistystä muillekin tarjoamaan. Mutta asiakkaat ne vasta hyviä olivat: nuoria lahjakkaita ihmisiä, joilla on hinku oppia uutta ja joilla on koko elämä edessään. Työntekijänä oli palkitsevaa huomata, miten monin tavoin voi palvella asiakasta ja saada hänet muuttumaan ihan silmissä.

Työpaikalla ei tarvinnut kyhjöttää yksin. Tiuhaan ilmaantui mahdollisuuksia neuvotella oman talon väen tai vierailijan kanssa erilaisista yhteisprokkiksista ja uutuustuotteista. Niiden tiimoilta sai talon piikkiin lennähtää vaikka viikoksi Kauko-Itään tai Ameriikkaan ja harrastaa internationaalia kollaboraatiota. Jos jonkun rahakirstun vartijan sai heltymään yksityistieteellisille visioilleen, ulkomailla täydellä palkalla työskentelyn aika saattoi venähtää vaikkapa kolmeksi vuodeksi, ja kotiin palattuaan pystyi istahtamaan turvallisesti takaisin eläkevirkatuolilleen. Monessako työpaikassa moista katsottaisiin hyvällä silmällä?

Niin, siis olipa kerran – vai onko vieläkin? Paratiisiin luikerteli käärmeitä, kuten tulospalkkaus, työajanseuranta, pätkätyö, julkaisuähky, arviointiraportointibuumi, asiakastulva, hallintoremontti, priorisointipreferenssi, tosibudjetointi ja läpivirtausprosenttilaskuri. Näkyisiköhän niiden takaa, ainakin jos oikein tarkasti tihrustaisi, vielä jotain menneen ajan hyvästä talosta?

Ja mikäköhän talo mahtaa olla kyseessä?

Kirjoittaja on Joensuun yliopiston kasvatustieteen professori,
vv. (=villi ja vapaa)