Onko Suomella varaa huippuyliopistoihin?

Yliopistot ovat julkisen keskustelun suosikkiaiheita. Monilla tahoilla on mielipiteitä yliopistojen toiminnasta ja niiden kehittämisestä. Viime aikoina kriittiset puheenvuorot ovat olleet näkyvimpiä ja erinäisten selvitysten ja kannanonttojen pohjalta ollaankin taas yliopistolaitosta kehittämässä uuteen suuntaan. Julkinen keskustelu on oikeutettua, sillä yliopistoja pidetään kansakuntamme kehityksen eräänä tärkeänä moottorina. Huolta kannetaan yliopistojemme tutkimuksen ja opetuksen laadusta ja kilpailukyvystä. Erityisesti askarruttaa yliopistojemme vaatimaton sijoitus maailman huippuyliopistojen joukossa. Puheenvuorot resurssien keskittämisestä kansallisiin huippuyliopistoihin ovat tulleet entistä voimakkaammiksi varsinkin elinkeinoelämän taholta.

Millä reseptillä huippuyliopistot toimivat? Suomen yliopistolaitoksen vertailu USA:n kärkiyliopistojen kanssa valaisee asiaa. Esimerkiksi MIT:ssa perustutkinto- opiskelijoiden vuotuinen sisäänotto on noin 1000 opiskelijaa, kokonaisopiskelijamäärä on 10000, professoreita on 1000, henkilökuntaa on noin 10000 ja vuosibudjetti 1600 miljoonaa euroa. Suomen yliopistojen yhteinen vuotuinen sisäänotto on noin 25000 opiskelijaa, kokonaisopiskelijamäärä on 120000, professoreita on 2400, henkilökuntaa on noin 30000 ja vuosibudjetti on 1400 miljoonaa euroa. Tyypillinen amerikkalainen huippuyliopisto tuottaa pääasiassa tutkimusta, perustutkintojen suhteellinen määrä on hyvin pieni resursseihin verrattuna. Opiskelijamäärään suhteutettuna opetus- ja hallintotehtäviä on jakamassa suomalaiseen yliopistoon verrattuna noin kymmenkertainen professorijoukko, joten tutkimukseen jää valtaosa työajasta.

Nykyinen yliopistolaitoksemme on rakennettu antamaan akateeminen koulutus suurelle osalle ikäluokkaa. Tämä on eräs keskeisimmistä kansallisista vahvuuksista. Yliopistokoulutetut opettajat ovat koululaitoksemme menestyksen kulmakivi, tekniikan ja luonnontieteen laaja osaamispohja on mahdollistanut teollisuutemme kilpailukyvyn ja listaa voidaan jatkaa monille muillekin aloille. Kansainvälisissä vertailuissa yliopistomme ovat saaneet kiitosta erityisesti korkeatasoisesta opetuksesta.

Suomen kaikkien yliopistojen resurssit yhdistämällä voisimme perustaa ehkä yhden huippuyliopiston. Sisäänotto olisi noin kymmenesosa nykyisestä, joista noin kolmasosa tulisi ulkomailta. Vuosittain valmistuisi 1000-2000 perustutkintoa ja ehkä noin puolet nykyisestä tohtorituotannosta. On selvää, että tämä koulutustuotanto ei riittäisi mitenkään yhteiskuntamme ylläpitoon ja kehittämiseen. Laajan yliopistokoulutuksen ja yhden huippuyliopiston samanaikaiset kustannukset olisivat vähintään kaksinkertaiset nykyiseen koulutusbudjettiimme nähden.

Yritykset rakentaa huippuyliopistoja nykyisen koulutusvolyymin turvaten ovat nykyrahoituksella toivottomia. Vaatimukset toiminnan tehostamiseen eivät perustu realiteetteihin. Tilastokeskuksen tuore ajankäyttötutkimus osoittaa, että yliopistojemme professorien työajasta kuluu viikoittain 33 tuntia opetuksen ja pakollisten hallintotehtävien suorittamiseen. Kokonaisviikkotuntien määrä on yli 50, joten tutkimus tehdään valtaosin palkattomana ylityönä. Paljon mainostettu yliopistojen rakenneuudistus jää vain sanahelinäksi ja lisää tuottamatonta suunnittelua ellei resursseja samalla reippaasti lisätä. Maailman huippuyliopistot eivät tunne resurssipulaa, niistä pitävät huolen mittavat omat pääomat ja elinkeinoelämän sekä yksityisten verovapaat lahjoitukset.

Huippuyliopiston tunnusmerkkejä ovat tutkimuksellinen ja taloudellinen autonomia. Suomessa tutkimuksen rahoitus kuitenkin kanavoidaan pääosin Suomen Akatemian ja Tekesin kautta. Yliopistojen perusrahoitus on polkenut paikallaan tutkintomäärien nopeasta kasvusta huolimatta jättäen tutkimukseen alati vähenevän panoksen. Tutkimusrahoituksen kasvu ja painopisteen siirto yliopistojen omaan perusrahoitukseen on yliopistojen profiloitumisen, tutkimuksen strategioiden toteuttamisen ja huippujen tavoittelun välttämätön edellytys.

Tapani Pakkanen
Professoriliiton puheenjohtaja