Mitä valtion pitäisi tehdä
yliopistoille?

John Daviesin johdolla OECD:lle laadittu raportti “Thematic Review of Tertiary Education: Finland, Country Note” valmistui viime syyskuussa. Satasivuinen raportti perustuu erittäin hyvään yliopistomaailman tuntemukseen sekä ryhmän Suomessa käymään laajaan keskustelukierrokseen. Jos kysytään, mitä valtion pitäisi tehdä omistamilleen yliopistoille, antaa raportti kansainväliseen nykykeskusteluun nojaavan vastauksen.

Ryhmä antaa tunnustusta suomalaiselle yliopistopolitiikalle, mutta löytää myös ihmettelyn aiheita. Yliopistojärjestelmässä on ilmeisiä heikkouksia, joista Suomessa ei ole juuri puhuttu. Ehkä muutamia teemoja on vältelty siksi, että muutos on koettu poliittisesti mahdottomaksi. Joidenkin puutteiden huomaamista vaikeuttaa suomalainen kulttuuri ja luonnollisesti on myös sellaisia, joihin on yksinkertaisesti totuttu.

Käytän OECD:n raporttia hyväkseni miettiessäni, millaiset muutokset tekisivät hyvää suomalaisille yliopistoille. Viiden kohdan ohjelmani kuulostanee tutulta:

- opiskelun tulee muuttua intensiivisemmäksi
- kansainvälisen vetovoiman pitää kasvaa
- rahoitusta täytyy lisätä
- opetuksen ja tutkimuksen edellytyksiä ei saa heikentää
- yliopistojen on hallittava muutostaan.

Arvioin lopuksi, mitä yhteistä on näillä teemoilla ja opetusministeriön päätöksellä jakaa rahaa yliopistojen rakenteellisen kehittämisen hankkeille.

Opiskelun intensiivisyys:

Suomalaisten opiskelijoiden myöhäinen aloitusikä yliopistoissa johtuu pitkälti siitä, että valtion yliopistoajattelu lähtee työmarkkinoiden tarpeiden täyttämisestä. Siksi eri alojen aloituspaikkojen määrä ei vastaa alkuunkaan opiskelijoiden toiveita. Opiskelijat käyttävät paljon aikaa sekä pääsykokeisiin valmistautumiseen että heitä motivoimattomiin opintoihin (usein ammattikorkeakoulussa) ennen kuin päätyvät opintoihin, jotka he tahtovat viedä loppuun. Kun ulkomaiset yliopistot myyvät mutkattomasti opiskelijoille heidän toivomiaan opintoja, menettää Suomi joukoittain hyviä opiskelijoita jo lähtöviivalla. Lisättäköön, että opetusministeriö saa OECD-raportissa pyyhkeitä siitä, etteivät sen tietojärjestelmät seuraa opiskelijoiden liikkeitä järjestelmässä.

Opiskelija saa yliopistosta paljon, jos hän uppoutuu opintoihin korviaan myöten edes muutamaksi vuodeksi. Monet jäävät osattomiksi tästä ajattelukylvystä, koska panostavat liikaa ansiotyöhön. Riittämätön opintoraha suorastaan tuottaa työssäkäyntiä opiskeluaikana, kun taas riittävä opintolaina jouduttaisi tutkinnon suorittamista. OECD-raportti päätyykin suosittelemaan opintolainoja, joiden takaisinmaksu riippuisi myöhemmistä tuloista.

Kansainvälinen vetovoima:

Suomessa ei ole haluttu nähdä, miten heikosti täällä menestytään kansainvälisessä kilpailussa tutkijoista, opettajista ja opiskelijoista. Korkeakoulutetuista vajaa prosentti on kotoisin muista OECD-maista, kun esimerkiksi Ruotsissa tuo osuus nousee seitsemään prosenttiin. Ruotsi sopii tässä hyvin vertailumaaksi, sillä se osoittaa, etteivät kieli, verotusaste ja pohjoinen sijainti ole esteitä akateemiselle maahanmuutolle.

Rikkaiden maiden joukossa Suomi on harvinaisuus siinä, että se menettää korkeakoulutettua väestöä. Ilmiö ei johdu siitä, että maastamuutto olisi erityisen runsasta, vaan siitä, että akateeminen maahanmuutto puuttuu miltei kokonaan. Monet kyllä pitävät suomalaisten liikkuvuutta tärkeänä, mutta eivät ymmärrä, mitä tekemistä ulkomaalaisilla olisi meidän työmarkkinoillamme. Kuinka monta kertaa olemmekaan kuulleet, miten paljon haittaa vieraskielisistä kollegoista olisi? Suomessa ei ole tapana ajatella, että liikkuvuus on parhaita keinoja tuoda yhteisöön tietoa, ymmärrystä ja osaamista sekä kyseenalaistaa luutuneita käytäntöjä.

Resurssilähteiden laajennus:

Suomalaisten korkeakoulujen opetuksen rahoitus tulee miltei yksinomaan julkiselta sektorilta. Julkisen rahoituksen osuudessa Suomi kuuluu maailman ehdottomaan kärkeen. Sen sijaan perheiden (vanhempien) osallistuminen opiskelun rahoitukseen on niukinta Euroopassa.

Yliopistolaitoksen järkevän suunnittelun, kansallisen hyödyntämisen ja opiskelijoiden tasapuolisen rekrytoinnin kannalta julkinen rahoitus on mainio asia, mutta siinä on yksi suuri vika: sitä on näinä aikoina äärimmäisen vaikea kasvattaa.

OECD:n asiantuntijat ovat huolissaan siitä, miten korkeakoulujen käy niissä maissa, joissa opetus nojaa vain julkiseen rahoitukseen. Jos ne eivät kykene nostamaan korkeakoulutuksen kansantulo-osuutta poliittisin päätöksin, jäävät vaihtoehdoiksi opetuksen rankka rationalisointi, siirtyminen opintorahasta opintolainoihin, lukukausimaksut sekä opiskelijamäärien vähentäminen. Opiskelijaliikkeelle on luonnollista vaatia lisärahaa, mutta uskaltaisiko SYL myös miettiä, mikä realistisista vaihtoehdoista olisi vähiten huono.

Jaksan hämmästellä, miten vaikeaa on ollut sopia edes vaatimattomasta lisärahoituslähteestä. Huomattava poliittinen energia on kulutettu estämään sitä mahdollisuutta, että ulkomaalaiset tai ulkomaiset instituutiot voisivat ostaa maksullisia opetuspalveluja yliopistoistamme. Olemme jo nähneet, ettei ilmaisen opetuksen tuottaminen riitä vetovoimatekijäksi ulkomaisille opiskelijoille. Eivät yliopistot ryhdy tosissaan rakentamaan kansainvälisiä ohjelmia ilman erillisrahoitusta.

Opetuksen ja tutkimuksen edellytykset:

Aikana jolloin julkisen sektorin toimintojen valvominen on tullut tärkeämmäksi kuin toiminta itse, on vaikeaa puhua opetuksen ja tutkimuksen välttämättömistä edellytyksistä. Tämän päivän julkishallinnossa yliopisto ymmärretään palveluksi, jonka prosesseja on aina vain yksityiskohtaisemmin ohjeistettava, kilpailutettava ja kontrolloitava. Yliopistojen ulkopuolella uskotaan, että mitä enemmän yliopistoväki tekee muuta kuin tutkimusta ja opetusta, sitä paremYliopistojen ulkopuolella uskotaan, että mitä enemmän yliopistoväki tekee muuta kuin tutkimusta ja opetusta, sitä paremmaksi yliopistotyön laatu kehittyy! maksi yliopistotyön laatu kehittyy!

Muutkin kuin OECD:n asiantuntijat ovat huolissaan siitä, että kilpaillun rahoituksen dominoivuus tekee koko järjestelmästä epävakaan ja lyhytjänteisen. Pienistä rahoista käytävät kilpailut lausuntoineen, runsaat evaluoinnit ja raportoinnit sekä tietojärjestelmien epäonnistuneet uudistukset syövät kohtuuttomasti aikaa työltä, joka vaatii keskittymistä. Yliopistojen kamppailu tutkintotavoitteisiin sidotusta rahasta johtaa opiskelijakohtaisten resurssien jatkuvaan supistumiseen. Perusrahoituksen niukkuus vaarantaa pysyvän avainhenkilöstön uusiutumisen.

Erityisen kitkerää yliopisto-opettajien näkökulmasta on, että vaikka kaikki puhuvat julkisen rahoituksen lisäämisen mahdottomuudesta, se ei ole mitenkään estänyt valtiota vaatimasta tutkintomäärien rajua kasvua. Destruktiivinen kamppailu tutkintotavoitteista on aina alkanut opetusministeriön julkaisemista kasvusuunnitelmista.

Tutkimuksen rakenteissa voi tunnistaa muutaman Suomelle erityisen ongelman. Jos katsotaan Thomsonin listoja paljon siteeratuista tutkijoista eri aloilla, on suomalaisten asema selvästi ruotsalaisia ja tanskalaisia heikompi. On hyvin mahdollista, että tulos liittyy heikompaan verkottumiseen ja että sillä on kansalliset juurensa. Yksiköiden pienuus estää niitä saavuttamasta kriittistä massaa ja vaikeuttaa tutkijoiden kansallistakin liikkuvuutta. Tutkimusympäristöistä tulee homogeenisia, vaikka tiedämme, että parhaat instituutit ovat erittäin heterogeenisia.

Strateginen hallinta:

Suomalainen yliopisto on hidasliikkeinen ja hyvä niin, sillä yliopiston opetuksen tuleekin toimia pitkäjänteisesti. Mutta on aito ongelma, että yliopiston nykyinen hallintatapa tekee vaikeaksi toteuttaa sitä, mihin kaikki väittävät pyrkivänsä. Yliopistojen pitäisi keskittyä vahvuuksiinsa, mutta ei sitä tapahdu, jos ei merkitystään kadottaneista toiminnoista kyetä siirtämään resursseja tärkeämpiin. On yksiköitä, joiden on vaikea saada opiskelijoita, joista valmistuneet työllistyvät huonosti eikä tutkimuskaan kukoista. Silti ne jatkavat entiseen tapaan.

Valta yliopistossa, sen hallituksessa ja tiedekunnissa, on ennen muuta valtaa estää ja yliopiston nykyinen hallintotapa antaa siihen erinomaiset mahdollisuudet. Ehkä enemmän kuin mitään muuta tarvitsee yliopisto hallituksen, jolla on aito toimivalta ja joka koostuu yliopiston kehittämisen asiantuntijoista. Pätevällä hallituksella ei kuitenkaan ole tehtävää, jos strateginen päätösvalta on opetusministeriössä.

Ministeriö pystyisi yhä johtamaan 20 yliopistoa, kunhan maailma pysyisi paikallaan. Kun näin ei ole, opetusministeriön olisi aika ryhtyä johtamaan yliopistojärjestelmää. Järjestelmän ohjauksen tulee mahdollistaa erilaistuminen eikä motivoida kaikkia tavoittelemaan samaa.

Strategisen hallinnan luomisen ohella on varsinaisessa yliopistohallinnossa huomattavia mahdollisuuksia saada aikaan parempia tuloksia pienemmin resurssein. Muutamissa yliopistossa tämä on oivallettu, toivottavasti muut seuraavat perässä. Jos yliopisto ei olisi valtion virasto, sen hallinto voisi olla sekä kevyempää että tarkoituksenmukaisempaa.

“Yliopistojen rakenteellinen kehittäminen etenee:”

Näin on otsikoitu tiedote opetusministeriön päätöksestä, jolla jaettiin 18 miljoonaa euroa yliopistojen rakenteellisen kehittämisen hankkeille. Viisi esittämääni teemaa näkyvät tuossa päätöksessä tavallaan ihan hyvin, sillä ministeriö ilmoittaa tavoitteeksi “nostaa tutkimustoiminnan laatua, kansainvälistä houkuttelevuutta ja kilpailukykyä. Tämä edellyttää toiminnan kokoamista suuremmiksi kokonaisuuksiksi, korkeakoulujen profiloitumista, yhteistyötä, verkostoitumista ja vahvempaa kansainvälistymistä.”

Rahoitettavien hankkeiden sisällön tarkastelu laimentaa kuitenkin kuvaa. On vaikea torjua vaikutelmaa ylimääräisestä tulosneuvottelukierroksesta, jossa osansa saavat niin opettajankoulutus, elinikäinen oppiminen kuin välttämättömät palkantarkistuksetkin. Rakenteellista kehittämistä merkitsevät lähinnä muutamat kansalliset tutkimusyhteistyöprojektit sekä korkeakoulujen hallinnolliseen yhteistyöhön tähtäävät hankkeet.

Opetusministeriö ja elinkeinoelämä ovat tunnetusti erityisen kiinnostuneita yliopistojen yhdistämisestä. Asialle annettu paino näkyy siinä, että kehittämisryhmien johtoon on asetettu ulkopuolisia valmistelijoita. Yhdistämisen perusteluja on julkisuudessa käsitelty kuitenkin aivan liian vähän. Yleisesti voisi sanoa, että suuruus lisää näkyvyyttä, mutta ei välttämättä tuota myönteistä mainetta (New York State University, La Sapienza).

Yliopistojen yhdistäminen voi tuottaa hallintokustannusten säästöä nimenomaan pienissä yliopistoissa, koska valtio teettää niillä samat tehtävät kuin suurilla yliopistoilla. Opetuksen puolella yhdistäminen voi joskus vähentää päällekkäisyyttä, mutta eniten se vähenisi, kun rukattaisiin yliopistojen ja ammattikorkeakoulujen välistä työnjakoa sekä helpotettaisiin opiskelijoiden liikkuvuutta korkeakoulumuotojen välillä. Duaalimalli on rakennettu, mutta pilarien välisiä suhteita ei ole ratkaistu. Yhdistämistä voi muutamissa tapauksissa motivoida myös alueellisen väestöpohjan supistuminen.

Arkisia toimintakäytäntöjä pystyvät yliopistot kehittämään vallan hyvin omilla päätöksillään, esimerkiksi kasvattamalla laitoskokoa. Opetuksen tarjontaa ne voivat monipuolistaa antamalla opiskelijoiden valita sivuaineensa vapaasti yli tiedekuntarajojen. Eikä yliopistorajan ylittäminen saa tietenkään olla este valtion rahoittamassa järjestelmässä.

Tutkimuksen näkökulmasta jää yliopistojen hallintokeskusten yhdistämisen merkitys vähäiseksi. Monet maailman parhaista tutkimusyliopistoista ovat pieniä. Menestyvä tutkimus ei voi olla muuta kuin vapaasti organisoituvaa toimintaa, jota ryhmät tekevät parhaiksi katsomiensa partnerien kanssa, yleensä kansainvälisenä yhteistyönä. Ja vaikka soveltava tutkimus on usein paikallista tai kansallista, ei sekään etene hallinnollisten raamien mukaan.

Rakenteellisen kehittämisen tarpeisiin nähden opetusministeriön hankeohjelma tuntuu kevyeltä. Muuta se ei voi ollakaan, sillä ei 18 miljoonalla muuteta yliopistopolitiikkaa. Yliopistojen rakenteellinen kehittäminen on yliopistopoliittinen kysymys, jota ei ratkaista hankerahoilla vaan eduskunnassa tehtävillä kaukonäköisillä päätöksillä.

Jorma Sipilä
Tampereen yliopiston kansleri