Ratkeaako yliopistojen tulevaisuus markkinoilla?

Eikö valtionohjaus toimi yliopistojen kohdalla? Haetaanko markkinoistumisella tehokkaampia ja halvempia ratkaisuja vai uskotaanko yksinkertaisesti markkinamekanismien paremmuuteen? Näitä kysymyksiä pohtii kirjoituksessaan HTT Eila Rekilä. Hänen viime keväänä hyväksytty väitöskirjansa käsitteli yliopistojen ohjausjärjestelmiä.

Ilmeisesti suomalaisessa yliopistolaitoksessa on paljon korjattavaa, koska voimakas kehittämisbuumi on menossa. Onko syy siinä, että tilanne ei ylipäätään ole yliopistojen hallinnassa, vai siinä, että valtio ei ole omissa toimissaan onnistunut vai kukaties siinä, että ympäristö muuttuu niin nopeasti, että kumpikaan em. osapuoli ei ole pysynyt perässä? Yksiselitteisiä syitä ongelmiin ja ratkaisuja niihin ei ole helposti löydettävissä. Valtion toimet eivät ole yliopistoissa suosittuja, markkinavetoisuuteen suhtaudutaan kaksinaisesti, ja yliopistojen itse päättämä toiminta tuottaa epätasaista tulosta. Nyt vaaditaan erityisesti rakenteellista kehittämistä pirstaleisen yliopistolaitoksen korjaamiseksi. Olisiko kuitenkin syytä tarkemmin analysoida, miten tähän on tultu? Kun joudutaan peruuttamaan, voitaisiin miettiä, peruutetaanko samaa tietä takaisin vai haetaanko uusia uria.

Valtion ohjausvoima yliopistoihin nähden on edelleen voimakas, vaikka päätösvaltaa on delegoitu. Ovathan yliopistot valtion laitoksia. Ohjauksen yksityiskohtaisuutta on tosin karsittu mutta samalla toisaalla lisätty. Valtion tavoitteita on valtaisa määrä. Valtion ohjausvoimaa kasvattaa vielä se, että valtio käyttää markkinamekanismeja, niistä voimakkaimpana kilpailua, ja päättää ylipäätään markkinoistumisen ehdoista. Markkinamekanismien käyttöönotto on tietoinen poliittinen ratkaisu. On kuitenkin syytä kysyä, että eikö valtionohjaus todellakaan toimi, vai haetaanko markkinoistumisella tehokkaampia ja halvempia ratkaisuja vai siitä, että yksinkertaisesti uskotaan markkinamekanismien paremmuuteen. Kilpailuun laadun takaajana tunnutaan uskottavan vahvasti, kukaan ei tosin kysy kilpailuttajien laatua. Eikä kilpailunkaan voida aina sanoa olevan todellista.

Valtio edesauttoi pirstaloitumista

Yliopistot ovat ympäristönsä kanssa tiiviissä vuorovaikutuksessa eläviä organisaatioita. Niiden hyvinvointia lisäävään vaikutukseen luotetaan. Siitähän ovat osoituksena lukuisat ulkopuolisten toimijoidenkin osarahoittamat professuurit, yksiköt ja projektit. Yliopistojen osaamisella on kysyntää ja maksajiakin löytyy. Alueellinen tehtävä legitimoitiin kolmannen tehtävän sisällyttämisellä lakiin ja valtion rahaa ohjattiin aluetehtäviin. Seurauksena on ollut toiminnan monimuotoistuminen edelleen, myös organisatorisesti. Monessa tapauksessa valtio on siis hyväksynyt kehityksen, jopa ollut edesauttamassa pirstaloitumista.

Nyt on kuitenkin todettu, että on menty liian pitkälle. Ja yliopistoihin kohdistuu voimakkaita paineita tilanteen korjaamiseksi. Rakenteellisen kehittämisen hankkeita kilpailutetaan, yliopistot pääsevät ihan itse ehdottamaan, mitä korjauksia yhdessä valtion kanssa aikaansaatuun rakennelmaan voitaisiin tehdä. Tuntuuhan se hyvältä, että valtio ei suoraan sanele ja pakota, mutta voisi tilanteen toisinkin nähdä. On ehkä liikaa sanottu, että valtion kilpailuttaessa yliopistoja on kyseessä vastuun ottamisen vaikeus ja ehkäpä jopa vastuun pakoilu.

Markkinoistumisen sisältö hämärän peitossa

Markkinamekanismien tuominen yliopistojen toimintaa ohjaamaan vanhan keskitetyn suunnittelukeskeisen ohjauksen tilalle on poliittinen suunnan muutos. Yliopistoissakin se pitkälti hyväksytään. Mielenkiintoista on havaita, että ei opetusministeriön eikä yliopistojenkaan asiakirjoista saa juuri kuvaa, mitä se sisällöltään oikein on. Tavoite ilmaistaan lähes yksinomaan ulkopuolisen määrärahan kasvattamisena. Toistaiseksi on ilmeisen vähän tietoa siitä, missä määrin yliopistojen toiminnan sisältö on markkinoistumisen myötä muuttunut ja onko muutos positiivinen ja kenen näkökulmasta. Yliopistojen johdon on vaikea hallita tilannetta, koska ulkopuoliset yhteydet otetaan suoraan laitoksille ja jopa yksilöihin. Tutkijalle ja opettajalle markkinoilla toimiminen voi olla hyvinkin palkitsevaa. Se voi parhaimmillaan tarjota areenan, joilla jokainen voi täyttää omia sisäisesti määräytyviä tavoitteitaan.

Näkisin kuitenkin aiheen kysyä, kuka vastaa suomalaisen yliopistolaitoksen kokonaisuuden tasapainoisesta kehittämisestä tilanteessa jossa ohjaus hajaantuu monen valtion toimijan ja yksityisten toimijoiden kesken. Yliopistot ja tieteenalat ovat hyvin erilaisessa asemassa mahdollisuuksissaan toimia markkinaehtoisesti. Ulkopuolisilla rahan kilpailuttajilla, ei Suomen Akatemialla eikä Tekesilläkään, ole velvollisuutta ajatella yliopistolaitoksen ts. koulutuksen, tutkimuksen ja muun kehitystoiminnan kokonaisuuden tasapainoa. Ne toimivat omilla rajatuilla sektoreillaan omin, sinänsä hyväksyttävin, tavoittein. Muut rahoittajat ovat vielä vähemmän kiinnostuneita siitä, miten niiden hankkeet sopivat kokonaisuuteen. Kukin yliopisto, tiedekunta ja laitos katsoo oikeutetusti tilannetta omalta kantiltaan.

Uskotaanko todella siihen, että markkinoiden ehdoille antautuminen kehittää suomalaista yliopistolaitosta kokonaisvaltaisesti ja tasaisesti? Tässä mieluusti peräisi voimakkaamman valtion otteen perään, vaikka se ei yliopistojen näkökulmasta kuullostakaan miellyttävältä. Erilaiset rationaliteetit kohtaavat toisensa yliopistolaitoksen kehittämisessä. Se mikä yksittäisen laitoksen, yksittäisen yliopiston tai vaikkapa sen ympäryskunnan kannalta on rationaalista, ei sitä yliopistolaitoksen kokonaisuuden kannalta olekaan. Rationaliteettien taistelu voidaan useimmiten ratkaista vain poliittisilla kentillä, yliopistojen sisäja ulkopoliittisilla. Kaivattaisiin voimakkaampaa johtamista eri tasoilla.

Johtajille riittävät välineet päätöksentekoon

Johtamisessa oli omat vaikeutensa vanhassa keskitetysti ohjatussa järjestelmässä, saati sitten nyt. Yliopistojen markkinaohjautuvuuden kukoistusta selittää osaltaan yliopiston löysä tieteenalarakenne. Keskusjohdossa ei aina tiedetä, mitä laitoksilla tehdään, eikä se nykyisen hajautetun päätöksenteon vallitessa ole aina mahdollistakaan. Johtaa ja priorisoida kuitenkin pitäisi ja kontrolloida, ettei valtion varoja valu ulkopuolisten toimintaa tukemaan. Ulkopuolisen rahan suhteen yliopistojen sisällä on yhä selvemmin voittajia ja häviäjiä, osittain myös tieteenalasta ja rahoitusmahdollisuuksista johtuen. Ulkopuolisella rahalla syntyy ns. ketterästi toimivia erillislaitoksia vailla rasittavaa opetusvelvollisuutta. Usein näillä laitoksilla menee hyvin samalla, kun toiset yrittävät selvitä pienentyvien perusvoimavarojen varassa. Arvostuskin erimerkkisen rahan suhteen voi olla erilaista. Mitä valmiuksia ja keinoja yliopistojen johtajilla tulisi olla, jotta he voisivat onnistuneesti johtaa samassa organisaatiossa rinnan voittajia ja häviäjiä, ilman että työilmapiiri siitä kärsisi? Näinhän on toki ollut ennenkin, mutta tuntuu, kuin markkinoistuminen vielä polarisoisi tilannetta.

Yliopistoja mieluusti odotetaan johdettavan managerialistisesti, sopi se sitten perimmältään akateemiseen yhteisöön tai ei. Managerialistinen johtaminen merkitsee yksilöjohtajuuden tai pienen ydinryhmän johtajuuden vahvistumista. Lainsäädännöllä on kuitenkin varmistettu varsin laaja edustuksellinen päätöksenteko. Se taas pahimmillaan tuottaa yliopistojen hallituksissa ja tiedekunnissa tuloksina hampaattomia kompromisseja. Onhan sekin rationaalia käyttäytymistä, että päätöksiin osallistuvat ajattelevat taustaryhmänsä etua, sitä vartenhan heidät on päättäjiksi valittu. Jos tällaisen päätöksenteon lopputulokset eivät ole tyydyttäviä, ei syy ole yksinomaan puutteellisessa johtamisessa. Johtajan näkökulmasta on ihan perusteltua vaatia valtiolta riittävät välineet päätöksentekoon, jos kerran managerialistista otetta vaaditaan ja tuloksia odotetaan.

Eila Rekilä
HTT

Kirjoittaja väitteli viime huhtikuussa Vaasan yliopistosta aiheesta Kenen yliopisto? Tutkimus valtionohjauksesta, markkinaohjautuvuudesta ja yliopistojen itseohjautuvuudesta suomalaisessa yliopistojärjestelmässä