Millä nostetta koulutustehtävään?
Kirjoitus perustuu puheenvuoroon, jonka
pidin Communicatio Academica -tilaisuudessa
Turussa 22.1.2010. Näkökulma oli
etukäteen sovittu. Tätä puheenvuoroa ei
siksi missään nimessä pidä tulkita tutkimuksen
ja koulutuksen vastakkainasetteluksi
vaan puheenvuoroksi koulutuksen
puolesta.
Miksi koulutus ei ole yliopistojen
ylpeyden aihe?
Koulutus on toinen yliopistojen perustehtävistä
tutkimuksen rinnalla. Yhteiskunnallinen
vaikuttavuus on minusta
näiden funktio, ei ensisijainen tehtävä.
Valtaosa yliopisto-opiskelijoista päättää
opintonsa maisteritason tutkinnon jälkeen.
Tohtorintutkintoon jatkaa vajaa
10%. Valtaosan yliopistokokemus perustuu
siis perustutkintovaiheen opintoihin,
mutta silti harva yliopisto korostaa omakuvassaan
koulutuksensa ja oppimistulostensa
laatua.
Mistäköhän se johtuu? Kuulemme
usein Euroopan johtavista tutkimusyliopistoista,
mutta missä kerrotaan Euroopan
johtavista koulutusyliopistoista?
Vahva huippuyliopistoretoriikka on johtanut tutkimustehtävän
glorifiointiin, ja yliopistolta on
vaadittu vahvaa itsetuntoa, jos se on uskaltanut
nostaa koulutustehtävän ja oppimisen valtikseen.
Tutkimus on seksikkäämpää myös siksi, että se
mielletään yliopiston kilpailukyvyn mittariksi ja
ulkoisen rahan lähteeksi, siinä missä tutkintoopetus
koetaan perustoiminnan pakkopullaksi,
joka vain vie rahaa ja aikaa tutkimukselta.
Yliopistoretoriikkaan kuuluu myös se, että on
hyväksyttävää murehtia sitä, ettei opetukselta ja
hallinnolta ole aikaa tehdä tutkimusta. Sen sijaan ei kuulu tapoihin väittää, että tutkimus ja hallinto
vievät niin paljon aikaa, ettei jää aikaa keskittyä
opetukseen.
Koulutuksen laatuun ja laatutekijöihin on julkisuudessa
kiinnitetty melko vähän huomiota.
Käytetyt rahoitusmallit ja tuloksellisuuskriteerit
ovat määritelleet laadun määräksi, ja yliopistot
ovat vähenevillä resursseilla yrittäneet tuottaa yhä
enemmän tutkintoja. Voi myös väittää, että laadunvarmistusjärjestelmät
ovat olleet tärkeämpiä
kuin laadukkuus ja että laadukkuuden mittaristo
on vielä nykykielisesti vaiheessa.
Nykyisillä mittareilla ja kriteereillä myöskään
ole saatu toivottuja tuloksia. Viimeaikaisissa arvioinneissa
on sitten tullut lunta tupaan erityisesti
tutkimuksen tason suhteen. Koulutuksenkin osalta
on esitetty kysymyksiä, mutta ne ovat jääneet
vähemmälle huomiolle. Helsingin yliopistojen
opetusjärjestelyjä ja -järjestelmiä arvioinut kansainvälinen
ryhmä ihmetteli runsas vuosi sitten,
miten lähes mantranomaisesti toistettu väite, että
yliopisto-opetus perustuu tutkimukseen, on käytännössä
toteutettu ja mahdollistettu. Miten se
näkyy opetusjärjestelyissä ja opettajien työsuunnitelmissa.
Ryhmä kyseli myös, millainen on sellaisen
tutkinnon laatu, jonka saa suorittaa milloin
vaan ja miten vaan ilman rajoituksia, eikä oikein
tainnut saada vastauksia kysymyksiinsä.
Jotain tarttis tehdä
Miten koulutustehtävään saataisiin nostetta? Auttaisivatko
lukukausimaksut ryhdittämään opiskelua?
Tulisiko opiskelijoista silloin vastuullisempia
ja paranisiko opetus ja ohjaus? Kansainvälisesti
kuuma keskusteluaihe on opiskelun luonne julkisena
vai yksityisenä hyvänä. Pohjoismaisesti ajattelemme,
että koulutus on julkinen hyvä ja hyvä
niin. Eikö silloin kuitenkin yhteiskunnan pidä
määritellä, mitä maksuttomuudella tarkoitetaan
ja mitä edun nauttijoilta edellytetään? Opettajille
on turhauttavaa, jos opinnot tehdään innottomasti
ja vasemmalla kädellä. Opiskelijoille on
yhtä turhauttavaa, jos opetukseen suhtaudutaan
välinpitämättömästi.
Koulutuksen ja oppimisen arvostukseksi yliopistojen
tulisi luoda kannustavat toimenkuvat
opettajilleen, tarjota korkeakoulupedagogista tukea
ja nostaa opetusohjelmiensa taso esille markkinoinnissaan.
Yliopisto voisi kertoa miten valmistuneet ja työnantajat arvioivat yliopiston tarjoamaa
koulutusta tai mitä kiitosta se on saanut
koulutuspanoksistaan. Tärkeää olisi tietää, miten
yliopisto vaalii koulutuksen tasoa, mihin ja keihin
se vertaa itseään ja miten se tukee opiskelijoiden
oppimista ja mitä se vaatii heiltä. Yhtä tärkeää
olisi tietää, mitä kriteerejä yliopisto käyttää kansainvälisten
ohjelmiensa tason takaamiseksi ja
mitä resursseja se edellyttää koulutukselta ennen
kuin se sitä tarjoaa. Tällainen “sisäinen akkreditointi”
voisi hillitä liiallista intoa lisätä ohjelmia ja
kohdentaa tarjontaa resurssien mukaiseksi.
Esitämmekö oikeita kysymyksiä?
Olemmeko kaavoihin kangistuneita? Olisiko jo
korkea aika kyseenalaistaa aksiomaattisten oletusten
oikeellisuus? Miksi maisteritutkinto pitäisi
suorittaa samasta pääaineesta kuin kandidaattitutkinto?
Eikö pääainepohjainen opiskelu ole jo
aikansa elänyttä ajassa, jossa yhä voimakkaammin
kaivataan monitieteistä ajattelua? Miksi maailmalla
historian kandidaatti voi suorittaa maisteritutkinnon
tietojenkäsittelystä ja tohtorintutkinnon
kieliteknologiasta? Eikö olisi jo välttämätöntä vähentää
yliopistojen valintakohteita, väljentää valinnan
varaa opintojen aikana? Ja lopuksi vielä kerettiläisemmin:
Pitäisikö yliopistokoulutusta supistaa,
kun resurssit kerran vähenevät? Tarvitseeko
kaikkien tähdätä maisteritason tutkintoon ja
mitä muita väyliä olisi tarjolla kandidaattitutkinnon
jälkeen, tai kääntäen, onko kandidaattitason
tutkinto aina suoritettava yliopistossa ennen
maisteriohjelmiin siirtymistä?
Krista Varantola
kansleri, Tampereen yliopisto
|