Entä sitten, universitas?

Elämme vuotta 2 nykyisen yliopistolain oloissa. Paradoksaalista on, että kun ’uudistuksen’ läpirunnojat lupasivat uutta kukoistusta akateemiselle elämälle, samaan aikaan käyttöön otetut kontrolli-, raportointi- ja mittausmenetelmät merkitsivät laajamittaista koetta niillä ihmisillä, joiden varassa tämä kukoistuksen lupaus lepää. Kyselyjen mukaan akateeminen työ kärsii näistä oheistoiminnoista.

Oxfordin yliopiston Ruthermore-instituutin tutkija Simon Head kirjoitti tammikuussa The New York Review of Booksissa mainion katsauksen Ison- Britannian yliopistoissa käytettävistä mittaus- ja kontrollimenetelmistä.

Hän kertoo, kuinka Oxfordin yliopiston kongregaatio, siis meidän yliopistokollegioidemme vastine, kieltäytyi vuonna 1985 äänin 738–319 myöntämästä pääministeri Margaret Thatcherille kunniatohtorin arvonimeä, koska ”rouva Thatcherin hallitus on aiheuttanut syvää ja systemaattista vahinkoa koko julkiselle opetusjärjestelmälle Britanniasta, pienimpien lasten hoidosta aina korkeimpiin tutkimusohjelmiin saakka”.

Mitä opimme tästä? Kollegiolla on syytä olla sananvaltaa yliopistossa. Ja selkärankaa. Vai olisiko sittenkin hampaaton kollegio parempi, ettei käy kuten Britanniassa? Thatcherin hallitus palkkasi konsultit hakemaan apua valtameren takaa MIT:stä ja Harvard Business Schoolista, joissa seurantamenetelmiä oli kehitelty. Britanniaan rantautuivat ”bisnesprosessien uudelleenjärjestely”, ”kokonaislaatujohtaminen”, ”bench-marking” ja ”päämääräjohtaminen”.

Harvardin akateeminen kirjanpitäjä Robert Kaplan ja hänen MIT-kollegansa David Norton kehittivät ”suoriutumisen avainindikaattoreita”, joiden nimeksi annettiin balanced scorecard. Yliopistoissa piti mitata asiakassuhteita, sisäisiä toimintaprosesseja (tilausten vastaanottaminen ja toimitus), rahallisia indikaattoreita (voitto ja tappio) sekä viimeisenä ”innovaatio- ja oppimisindikaattoreita”. Viimeisenä! Laitoksia sanotaan milloin kustannuspaikoiksi, milloin tuloyksiköiksi.

Joka kuudes vuosi toteutetaan Research Assessment Excercise, ja tämän arviointiharjoituksen tulokset ratkaisevat edelleen, minkä verran valtion rahoitusta yliopistot ja korkeakoulut saavat. Tutkija Headin mukaan tämä menettely siirsi merkittävästi valtaa akateemiselta väeltä managereille. Hyödyn aikakausi tuli siis tunkkaiseen universitakseen kertaheitolla ja nivoi sen osaksi modernia oeconomiaa.

Britannian talous etenee hyvin perinteisin eväin, ja siellä on vain yksi maailman eturiviin kuuluva toimiala, joka on myös yliopistotutkimuksen ’lopputuotteiden’ käyttäjä, nimittäin lääketeollisuus.

Niinpä sekä teollisuuden että hallituksen intresseissä on jalansijan antaminen tälle teollisuudelle myös yliopistojen sisällä. Ne haluavat ja usein voivatkin päättää, mitä kannattaa ja saa tutkia tai millaisia tuloksia julkistetaan.

Entä sitten Suomen universitas? Minne matka?

Pienenä maana Suomella on etunsa: täällä suuretkin yhtiöt ovat maailman mittakaavassa suhteellisen pieniä, ja yliopistojen autonomiaa kunnioitetaan.

Toistaiseksi.

Tapani Kaakkuriniemi
Tieteentekijöiden liiton puheenjohtaja

• Artikkeli löytyy painetun lehden sivulta 2