Tutkimus, opetus ja arvostus

Tieteellinen tutkimus ja siihen perustuva korkein opetus.” Me hurskaimmat yliopistolaiset tunnemme tämä fraasin kuin katekismuksen.

”Yliopiston tehtävänä on edistää, antaa ja kasvattaa.” Mitä se on? Meidän tulee peljätä opetus- ja kulttuuriministeriötä, tai jos ei kantti sitä kestä niin edes lakia ja järjestystä, niin ettemme toivota pahaa, vanno, noidu, valhettele emmekä petä, vaan että me sitä kaikessa hädässä avuksi huudamme. Nöyrin mielin.

”Yliopistoyhteisöön kuuluvat yliopiston opetusja tutkimushenkilöstö, muu henkilöstö ja opiskelijat.” Mitä se on? Sitä että on yliopistolaisia ja yliopistolaisia, aivan kuten on aatelistoa, papistoa, porvaristoa ja tilatonta väestöä.

Tutkimustulosten perusteella jaetaan julkista rahoitusta yliopistoille. Tutkijan ansioita arvostetaan myös erilaisin tunnustuspalkinnoin. Suomen Akatemia valitsee silloin tällöin tiukan kilpailun jälkeen tutkimuksen huippuyksikköjä, jotka saavat rahaa ja kylpevät päivänpaisteessa.

Toinen yliopiston perustehtävä, korkein opetus, jää vähemmälle huomiolle. Silti opetusta antaa valtaosa tutkimustyötä tekevistä yliopistolaisista. Kun enimmäisrajana on tietyissä tehtävissä 392 opetustuntia vuodessa, se tuntuu enemmän rangaistukselta kuin palkitsemiselta. Eikä tutkijakoulujen junioritutkijoille asetettu enintään 80 vuosiopetustunnin suojalausekekaan oikein palkinnolta tunnu, kun pitäisi väitöskirjaa kirjoittaa.

Hyvän opettajan palkintoja toki jaetaan, mutta ne ovat alemman tasoisia kuin Akatemian myönnöt. Niitä myöntävät lähinnä ainejärjestöt. Moni yliopisto on myös myöntänyt jollekin tiedekunnalleen opetuksen laatuyksikön arvonimen. Harva yliopistolainen voi kuitenkaan oikeasti paukutella henkseleitään sillä, että on hyvä opettaja. Korkeintaan se voi merkitä sitä, että keikkaa pukkaa palkkatyön ulkopuolella, kun taitavaa puhujaa kysytään esiintymään.

Opetuksen tulokset noteerataan valmistuneiden loppututkintojen määränä, mutta jostakin syystä vallalla on ajatus, että opetus prosessina on kuin hiekan lapioiminen, niin että siihen voidaan määrätä kenet tahansa. Jokaisen tasokkaan tutkijan oletetaan olevan tasokas opettaja.

Valitettavasti maailma ei ole näin auvoinen. Osa huippututkijoista on sietämättömiä pedagogeina, osa puolestaan virtuooseja. On luontaista lahjakkuutta ja näkemystä, mutta on myös luontaista lahjattomuutta ja ahdaskatseisuutta.

Opetus on tutkimuksellisen näkemyksen välittämistä uusille kuulijoille. Yksi parhaita menetelmiä on vanhin eli sokraattinen väittämisen ja kumoamisen dialektinen vuorottelu. Toinen melkein yhtä hyvä on learning by doing. Kumpaakaan näistä ei nykyyliopisto arvosta. Kuitenkin keskuudessamme on hyviä opettajia. Mikä on se kannustin, joka niitä tuottaa? Yliopistopedagogiikan opinnotko? Tuskin. Pikemminkin motiivina on omistautuminen hyvän sanoman jakamiseen.

Opetusansiot pitäisi yliopistossa noteerata tasapuolisesti tutkimusansioiden kanssa. Yrittäisimmekö kaikki toimia niin, että tämä tavoite saavutettaisiin?

Tapani Kaakkuriniemi
puheenjohtaja
Tieteentekijöiden liitto

• Artikkeli löytyy painetun lehden sivulta 2