2/13

  • pääsivu
  • sisällys
  •  
     

    Keskustelua

    "Koko lakialoitteessa on pakkovallan ja totalitarismin maku: kun vain harvat yliopistot ovat ottaneet maksut käyttöönsä, niin pakotetaan ne sitten siihen kaikki", kirjoittaa akatemiaprofessori Tapio Salmi.

    Huono lakialoite: yliopistojen lukukausimaksut

    Anna heille anteeksi, sillä he eivät tiedä, mitä he tekevät. Tämä lause tuli ensimmäiseksi mieleeni kuullessani, että toistasataa kansanedustajaa on tekemässä lakialoitetta EU-maiden ulkopuolelta tulevien yliopisto-opiskelijoiden pakollisesta lukukausimaksusta. Vielä vastenmielisemmäksi asian tekee se, että perinteisten, kansainvaltaisten puolueiden (SDP, Kok, Kesk) edustajat ovat liittoutuneet eduskunnan ikioman ulkomaalaisvastaisen puolueen kanssa tässä asiassa.

    Lakiehdotus on yliopistolain hengen vastainen. Uudehko yliopistolaki on kirjoitettu siinä tarkoituksessa, että tämäntyyppiset, ulkomaalaisilta perittävät lukukausimaksut ovat yksittäisten yliopistojen sisäinen asia, itse asiassa kilpailutekijä. Joku yliopisto voi tarjota ’ilmaista’ opetusta EU/ETA-alueen ulkopuolelta tuleville, joku toinen taas voi nostaa lukukausimaksut vaikka taivaaseen, jos arvioi sillä tavalla voivansa houkutella huippuopiskelijoita. Asiaa voi toki kokeilla, ja on kokeiltukin.

    Ruotsin esimerkki on pelottava: kun siellä säädettiiin pakolliset lukukausimaksut ulkomaalaisille, hakijamäärät romahtivat ja monet koulutusohjelmat kuolivat omaan mahdottomuuteensa; ohjelmat yksinkertaisesti lopahtivat opiskelijoiden puutteeseen. Suomen lakialoitteen tekijöiltä puuttuu realismin taju. Suomen yliopistot eivät ole harvardeja, stanfordeja, oxfordeja ja cambridgejä — ei siitäkään huolimatta, että monissa maamme yliopistoissa tehdään oikeasti kansainvälistä hjuippututkimusta. ’Huippuyliopisto’ on brändi, jonka luomiseen menee vuosikymmeniä, jopa vuosisatoja: Oxford on perustetu vuonna 1249! Meidän kansainvälisten koulutusohjelmiemme opiskelijoiden enemmistö tulee useimmiten EU/ETAalueen ulkopuolelta, ja he ovat menetettyä riistaa, jos kaavaillut, jopa 8 000 euroon kohovat lukukausimaksut pakolla meille säädetään.

    Olen itse ollut perustamassa yliopistoni kemiantekniikan kansainvälistä koulutusohjelmaa, josta on tullut menestys. Saamme joka vuosi toistakymmentä erittäin motivoitunutta opiskelijaa ympäri maailmaa. He suorittavat maisterin/diplomi-insinöörin tutkinnon lähes säännönmukaisesti kahdessa vuodessa, normiaikataulussa ja läpäisyprosentti on käytännössä 100, siis selvästi korkeampi kuin kotimaisilla opiskelijoilla. Useimmat heistä tulevat vaatimattomista oloista kehitysmaista, eikä heillä olisi ollut mitään mahdollisuutta tulla Suomeen, jos voimassa olisivat korkeat lukukausimaksut. Miksi välttämättä korkeat maksut: koska pienillä maksuilla ei ole yliopiston taloudessa mitään merkitystä.

    Ainahan voidaan maksaa parhaille ja köyhimmille stipendejä, sanotaan. Kyllä vain, kerätään ensin lukukausimaksut ja sitten maksetaan takaisin stipendeinä! Sitä ei voida tehdä vain kierrättämällä rahaa yliopiston pankkitileillä, vaan stipendijärjestelmän pyörittäminen vaatii hallintohenkilökuntaa, sekä opettajista koostuvan asiantuntijaelimen opiskelijoiden arvioimiseksi, mikä on hankalaa varsinkin opintojen alussa.

    Myöskään opiskelijan ’köyhyyden’ tutkiminen ei ole yksinkertaista, ja vaatii oman ammattitaitonsa. Me professorit tiedämme, että yliopiston hallinto, toisin kuin opettajat, ei ole valmis tätä tekemään talkootyönä, vaan taas on palkattava muutama koordinaaatori keskushallintoon asiaa pyörittelemään ja sähköposteja lähettelemään. En myöskään suhtaudu kovin luottavaisesti siihen kansanedustajien esittämään mahdollisuuteen, että varoja stipendeihin irrotettaisiin Suomen kehitysyhteistyövaroista, jotka nykyiselläänkin ovat niukat, ja niukkenemistaan niukkenevat aina, kun valtiontalous on vaikeuksissa.

    Lakialoitteen yhteydessä mainittu 8 000 euroa on ilmeisesti luku, joka on saatu jakamalla yliopistojen keskimäärin valtionbudjetista saama suora rahoitus opiskelijamäärällä. Laskentatapa on liian mekaaninen: monet kansainvälisten koulutusohjelmien kursseista, useimmiten englanniksi luennoidut, on myös integroitu osaksi kotimaista koulutusohjelmaa, so. suomalaiset ja ulkomaalaiset opiskelevat samassa ryhmässä, mikä on ihanteellinen ratkaisu. Kurssit ovat siis joka tapauksessa olemassa; jos siellä on muutama EU-alueen ulkopuolinen lisänä, niin se ei kustannuksia juurikaan suurenna. On lisäksi huomattava, että mitään EU/ETA-alueen ulkopuolista suurta ryntäystä ei Suomeen ole ja yliopistot aina rajoittavat opiskelijamääräänsä numerus clausus –periaatteella. Kaikkien koulutusohjelmien opiskelijamääriä säädellään käytännössä ylhäältä, ministeriöstä käsin. Ministeriö antaa luvan ottaa tietyn määrän opiskelijoita kuhunkin koulutusohjelmaan, yliopiston ehdotuksen perusteella toki.

    Koko lakialoitteessa on pakkovallan ja totalitarismin maku: kun vain harvat yliopistot ovat ottaneet maksut käyttöönsä, niin pakotetaan ne sitten siihen kaikki. Kokeiluja lukukausimaksuilla voidaan toki jatkaa — kysynkin nyt, miksi esimerkiksi kauppatieteellinen ala, jossa on businessymmärrystä, ei juurikaan näihin kokeiluihin ole lähtenyt?

    Pakkolaki ei ole oikeaa politiikkaa; väärällä politiikalla helposti tapetaan yliopistojen lupaava kansainvälistymiskehitys, ulkomaalaisten opiskelijoiden määrä romahtaa, jolloin tutkintojen määrä laskee, mikä vuorostaan heikentää yliopiston taloutta, koska valtion suora rahoitus yliopistoille perustuu paljolti tutkintojen määrään. Lailla synnytettäisiin negatiivinen kierre.

    Niiden hallituspuolueiden kansanedustajien, joka ovat tämän aloitteen allekirjoittaneet, tulisi palata ruotuun ja vetää nimensä pois lakialoitteesta. Ei yleensäkään ole sopivaa, että hallituspuolueen kansanedustajat liittoutuvat muukalaisvastaisen ja epädemokraattisen oppositiopuolueen kanssa. Järki hoi, Jyrki hoi, haudatkaa tämä heikkotasoinen aloite.

    Tapio Salmi
    Akatemiaprofessori, Åbo Akademi


    Internationalize? Yeah, right.

    The sound of senior administrators calling for internationalisation just now is a bit like rutting season in the black Forest. It echoes through much of what we do, and yet it has only spasmodic effect, if any at all. The Oxford English Dictionary offers a circular, and hence useless definition of the verb to internationalize (‘to render international in character or use’), and one wonders whether those advocating it so stridently have progressed any further than this.

    It seems to have meant the importation of a very few foreign professors, in a very few departments and faculties, and of course we can include the regular activities of those researchers and projects with international contacts. Most of those were already in existence.

    For the rest, the Finnish firewall is intact and repelling all invaders. Some departments have many foreign staff, almost without exception languishing in jobs with no career prospects, and no recognition for their research, largely done without research funds and in their spare time — except of course overseas. Internationalization then is for the select few, the Finnish professoriate and those Finns on the make, and is meant in reality to nothing more than enhance the careers and reputations of those in power to the exclusion of everyone else. This is surely not the reputation an ‘internationalizing’ university would want.

    While there are admirable and internationallyrespected Finnish professors, there are also those who serially underperform, and there are outright duds. Apparently this is fine, however, since the ghastly alternative might be to appoint a foreign lecturer to a professorial post, something which is unacceptable and even unthinkable. Foreign teaching staff are simply meant to teach the lower-level courses, do lots of research and publish (did anyone notice the contradiction?) and put it all on Tuhat to ensure that the professoriate (including the spuds) is properly funded. Yeah, right. They are also meant never to complain about this institutionalized discrimination. Yeah, right again.

    ‘All Finns are professors in training – all foreigners are servants’ is the familiar principle we work under. Unless there is a major change in thinking, internationalization will remain just another name for narrow local privilege, and a pipe dream.

    Making use of the foreigners we already have, giving them an incentive, encouragement, and rewards can only be good for the university, and must aid genuine internationalization, as against the sham we are embracing now. When effort and achievement is brought into better alignment with reward, perhaps we’ll get somewhere. Meanwhile, dream on.

    Rod McConchie


    Rahoitusmallin ohjausvaikutus on epäselvä

    Vuosien 2013-16 yliopistojen valtiorahoitusmallin sekä tieteellisten lehtien ja kustantajien Julkaisufoorumi- luokituksen vaikutus tieteelliseen julkaisemiseen on herättänyt keskustelua etenkin yliopistojen henkilökunnan keskuudessa (esim. Acatiimi 1/2013). Heikki Hellman ja Eija Poteri pohtivat Media & viestintä -lehdessä (3-4/2012) suomen- ja ruotsinkielisen tieteellisen julkaisemisen tilaa ja tulevaisuutta. Heidän puheenvuoronsa keskittyy viestinnän tutkimuksen alalle, mutta eräillä heidän havainnoillaan on myös laajempaa tiedepoliittista merkitystä.

    Rahoitusmallissa 4 prosenttia yliopistojen koko valtiorahoituksesta (n. 1,7 miljardia euroa) eli noin 68 miljoonaa euroa jaetaan kotimaisten tieteellisten julkaisujen perusteella ja 9 prosenttia eli n. 153 miljoonaa euroa ulkomaisten tieteellisten julkaisujen perusteella. Tämä on saanut jotkut esittämään, että ulkomaisten julkaisujen painoarvo on yli kaksinkertainen suhteessa kotimaisiin, mikä kannustaa vahvasti siirtymään kohti ulkomaisten artikkelien ja monografioiden julkaisemista. Tämä näyttää olleen myös mallia suunnitelleen opetus- ja kulttuuriministeriön työryhmän ajatus.

    Yksittäisen julkaisun hinta riippuu kuitenkin siitä, paljonko julkaisuja on kummassakin kategoriassa. Hellman ja Poteri osoittavat tämän laskemalla yliopistojen julkaisutietojen perusteella, että yhden kotimaisen tieteellisen artikkelin laskennallinen hinta on nykyisellä rahoitustasolla n. 6800 euroa ja yhden ulkomaisen artikkelin hinta vastaavasti n. 8000 euroa. Ero ei siis ole yli kaksinkertainen, koska ulkomaiset julkaisut muodostavat ehdottoman enemmistön kaikista tieteellisistä julkaisuista Suomessa.

    Vuodesta 2015 lähtien rahoitusmallin kriteerit muuttuvat siten, että 4 prosenttia rahoituksesta jaetaan Julkaisufoorumi-luokituksen tason 1 julkaisujen perusteella ja 9 prosenttia tason 2 tai 3 julkaisujen perusteella. Tätäkin jakosuhdetta on mallia koskevassa keskustelussa lähestytty ajattelemalla, että jatkossa tason 2 tai 3 julkaisujen julkaiseminen on yli kaksi kertaa kannattavampaa kuin tason 1 julkaisujen.

    Hellman ja Poterikin viittaavat tähän suuntaan, kun he arvelevat tieteellisen monografian olevan yli 27 000 euron arvoinen pelkästään tason 1 julkaisuna, sillä monografian painoarvo rahoitusmallissa on nelinkertainen suhteessa artikkeliin. Tällöin he kuitenkin yhdistävät nykyiset rahoitusmallin kriteerit vuonna 2015 voimaan tuleviin kriteereihin, samoin laskennalliset julkaisujen yksikköhinnat.

    Koska emme vielä tarkalleen tiedä, miten yliopistojen julkaisutoiminta sijoittuu Julkaisufoorumi-luokituksen tasoille 1 ja 2 tai 3, emme voi tietää yksittäisen julkaisun laskennallista hintaa rahoitusmallin eri kategorioissa vuodesta 2015 lähtien. On jopa mahdollista, että tason 2 tai 3 perusteella jaettavaa rahoitusosuutta (n. 153 miljoonaa euroa) on jakamassa niin paljon julkaisuja, että julkaisun yksikköhinta on pienempi kuin tason 1 julkaisujen perusteella jaettavassa rahoitusosuudessa (68 miljoonaa euroa).

    Joka tapauksessa on niin, että jos yliopistojen tutkijat ja opettajat jatkossa siirtyvät julkaisemaan enemmän tason 2 tai 3 lehdissä ja kustantajilla tason 1 julkaisukanavien sijaan, tason 2 tai 3 julkaisujen yksikköhinta pienenee. Tämä tekee mallin ohjausvaikutuksesta epäselvän, mikä ei se varmastikaan ole ollut opetusja kulttuuriministeriön tarkoitus. Se voi kuitenkin olla tieteellisen julkaisutoiminnan tasapainoisen kehityksen kannalta hyväkin asia, sillä mallin ohjausvaikutus ei ehkä olekaan niin dramaattinen kuin on pelätty.

    Otto Auranen
    Tutkija
    Tiedon, tieteen, teknologian ja innovaatioiden tutkimuskeskus, Yhteiskunta- ja kulttuuritieteiden yksikkö,
    Tampereen yliopisto


    • Artikkeli löytyy painetun lehden sivulta 36