Hakijasuman purkutalkoot

Olemme tässä nyt oivaltamassa, että on valtio huonossa jamassa.” Näin räppäsi Juice Leskinen vuonna 1991 kappaleessaan Siniristiloppumme. Tuolloin huolen aiheet olivat toiset, mutta näköalattomuus näytti olevan yhtä syvää kuin nyt, 23 vuotta myöhemmin.

Tasavallan hallitus aloitti viime syksynä myllytyksen korkeakoulujen aloituspaikkojen tuntuvaksi lisäämiseksi. Taustana tälle on työryhmäpaperi, jonka mukaan hallitus aikoo ”lisätä aloituspaikkoja työelämän tarpeista lähtien vuosina 2014—2018 vuositasolla noin 3 000”. Pääosin tämä koskisi yliopistoja.

Kun hallituksen asettamaa työryhmää vetää finanssiministeriön kansliapäällikkö Martti Hetemäki, sen ideat ovat käytännössä kirkossa kuulutettuja. Pientä suukopua voi kuulua hallituksen sisältä tai eduskunnasta, mutta jos kummempia näkemyksiä ei ole, työryhmän ideat toteutetaan.

Mutta mitenkäs tämä rahoitetaan? Työryhmän raportin liitteen 7 kohta 1.6e kertoo, että hallitus purkaisi sumaa ”lisäämällä määräaikaisesti sisäänottoja erityisesti työelämän kannalta keskeisillä aloilla”. Tavoitteena on lisätä 3000 aloituspaikkaa per vuosi aikana 2014—2018. Asia on tärkeä ja hallituksen tavoite kunniallinen, mutta toteutustavasta olen tosin jyrkästi eri mieltä. Tämän kryptisen matematiikan lausekkeen seurausvaikutus olisi kiva tietää.

Aloituspaikkojen lisääminen on työvoimakysymys: jos opiskelijoita otetaan vuosittain kolme tuhatta nykykiintiöiden päälle, se tarkoittaa 15—17 prosentin lisäystä. Jo entuudestaan huono opiskelija–opettaja -suhde repsahtaisi sellaisiin lukemiin, ettei sitä kehtaisi ulkomaille kertoa. Opetus- ja ohjausresursseja tarvittaisiin viidennes lisää. Onnistuukohan se rahoituskehystä kasvattamalla?

”Lisääntynyttä työvoiman tarvetta” ei liene näkyvissä: rekisterissä on 44 000 akateemista työtöntä, ja lääkäreitä lukuunottamatta kaikilla suurilla koulutusaloilla työttömien määrä on kasvussa. Talous ei vedä eikä investointeja tehdä, ja tämä trendi voi jatkua 15 vuotta.

Yliopistojen tuotantokiintiöiden määrittely on ollut kovin poukkoilevaa. 1990-luvun laman aikana kasvatettiin aloituspaikkakiintiöitä ja käynnistettiin tutkijakoulut, koska akateeminen työttömyys oli yhtäkkiä noussut hälyttävän korkeaksi. Tohtorikoulutuksen tuloksena vuosittain väittelee nyt jo 1 700 doktorandia, ja tohtorien työttömyyskin on jo joillakin aloilla tullut todelliseksi ongelmaksi.

Kun kymmenkunta vuotta mentiin näin, tutkintokone aiheuttikin ylituotantoa. Vuonna 2007, siis jo vuotta ennen Lehman Brothersin konkurssia, opetusministeriö olikin karsimassa yliopistojen aloituspaikkoja. Vuoteen 2020 mennessä pudotusta piti sen mukaisesti saada aikaan noin 3 000—4 000 paikkaa, eli Suomessa pitäisi tuolloin olla 17 500 aloituspaikkaa.

Lääkisten opiskelupaikkoja on jo lisätty, mutta ongelma on valmiiden lääkäreiden ja avoimien työpaikkojen kohtaamattomuus. Oulun yliopiston lääketieteellinen tiedekunta harasi lisäämistä vastaan korostaen, että opetuksen laatu kärsii, kun henkilökuntaa ei kuitenkaan lisättäisi samassa suhteessa. Erinomainen lausunto, sillä ei lääkiskään ilman henkilökuntaa toimi!

Pula sosiaalityöntekijöistä on myös koettu niin pahaksi, että vuonna 2011 peräti 39 suuren kunnan johtajat vetosivat yliopistoihin, jotta ne lisäisivät aloituspaikkoja. Päteviä sosiaalityön ammattilaisia ei ole tarpeeksi, ja pula on pahenemaan päin.

Päätetäänköhän aloituspaikoista keskustelutta? Kunnat lähettävät lähetystöjä lobbaamaan, ja VM:n työryhmä antaa jumalallisia ilmoituksiaan?

Tapani Kaakkuriniemi
puheenjohtaja, Tieteentekijöiden liitto

• Painetussa lehdessä sivu 2