Laaja-alaisuus auttaa huippututkijan uralla
Seitsemän uutta Suomen Akatemian
akatemiaprofessoria aloitti
vuoden vaihteessa viisivuotisen
toimikautensa. Akatemiaprofessorihan
on korkein tieteellinen
asema, jonka tutkija Suomessa voi
saada, ja he ovat myös kansainvälisesti
erittäin tunnettuja ja arvostettuja.
Sirpa Jalkanen ja Petri
Toiviainen kertoivat tutkijauransa
vaiheista viimekertaisilla Helsingin
Kirjamessuilla.
Turun yliopiston immunologian professori Sirpa Jalkasella
on takanaan pitkä ja vaiheikas tutkijaura biolääketieteen
alalla. Tämänkertainen akatemiaprofessuuri
on Jalkasella jo toinen, ja hän on toistamiseen
myös Suomen Akatemian huippuyksikön johtajana.
Uran alkuvaiheeseen mahtui työtä lastenlääkärinä,
kolme lasta, väitöskirja, postdoc-kausi Stanfordissa
ja takaisin Suomeen perustamaan oma tutkimusryhmä.
Huh, kuulostaa huolelliselta urasuunnittelulta!?
Mutta ei:
— Kaikki tapahtui oikeastaan sattumalta ja ihan
vahingossa. Lähdimme perheen kanssa mieheni Markun
postdoc-paikkaan Stanfordiin, ja sieltä minunkin
piti löytää työpaikka. Lääkärin työ Amerikassa ei ilman
lisäkoulutusta onnistu, joten lähetin hakupaperit
tutkimustyöhön kuudelle kuuluisalle professorille.
Vastausta en heiltä saanut, mutta työpaikan tarjosi
hiljattain oman tutkimusryhmän perustanut nuori
tutkija, ja hänen laboratorioonsa menin sitten töihin.
— Postdoc-tutkimuksessani selvitimme, minkä
mekanismien avulla solut kulkevat tulehduspaikalle.
Aihe oli silloin aivan uusi ja työssä oli valtava innostus.
Palattuamme Suomeen 1980-luvun lopussa jatkoin
saman aiheen parissa täällä, ja siitä kulkee suora
jatkumo tähän päivään saakka.
— Vuosien varrella olemme löytäneet uusia lääkeainekohteita
ja kehittäneet uusia lääkeaineita. Tuottaa
suurta mielihyvää lääkäripohjaiselle tutkijalle, että on
voinut osallistua lääkekehitykseen, jolla mahdollisesti
kyetään auttamaan potilaita, Jalkanen kertoi.
Sirpa Jalkasella on myös runsaasti kokemusta ja
näkemystä suomalaisesta bioteknologiaan perustuvasta
lääketeollisuudesta.
— Stanfordissa jo näimme, kuinka Piilaaksoon
80-luvun lopulla perustettiin ensimmäisiä bioteknologiaan
perustuvia lääkeyrityksiä. Mieheni Markku
sanoi, että jos Amerikassa pystytään siihen, niin kyllä
mekin täällä, joten perustimme ensimmäisen suomalaisen
biolääkeyrityksen BioTien.
Vaikka itse onkin aina pysytellyt akateemisen tutkimuksen
puolella, Sirpa Jalkasella on ollut aitiopaikka
seurata suomalaisen biolääketeollisuuden vaiheita.
— Suomessa on ollut kovaa nostaa biotekniikkaa,
koska täällä alan kulttuuri on vähäistä ja puuttuu ymmärrys
sille, että lääkekehitys ottaa todella pitkän
ajan ja on lisäksi hyvin kallista. Suomessa on oltu naiiveja
ja tehty jotain pikkuisen väärin. Ja ehkä se vaadittu
miljardi euroakin on ollut liian paljon, Jalkanen
totesi.
Musiikkitiedettä ja fysiikkaa
Petri Toiviaisen professuuria on mahdoton kuvata
yhdellä nimikkeellä. Jyväskylän yliopiston kompromissi
on musiikin professori, mutta tosiasiassa
Toiviaisen tutkimusalaan kuuluu paljon muutakin:
musiikintutkimusta, psykologiaa, laskennallista
data-analyysiä sekä systeemistä ja kognitiivista
neurotiedettä. Uuden akatemiaprofessorin tutkimus
on siis hyvin monitieteellistä. Miten tähän on
päädytty?
— Kaikki alkoi varmaan siitä, kun äiti vei minut
kuusivuotiaana pianotunnille. Siitä lähti rakkaus musiikkiin.
Koulussa olin kiinnostunut matemaattisluonnontieteellisistä
aineista ja lukion matematiikan
opettajani oli erittäin hyvä ja innostava. Niihin aikoihin
aloin myös soittaa jazzia.
Yliopistossa Toiviainen opiskeli fysiikkaa ja valmistui
teoreettisen fysiikan maisteriksi.
— Siinä vaiheessa Jyväskylän yliopiston Musiikkitieteen
laitoksen professori kysyi minua mukaan
Suomen Akatemian kognitiotieteen tutkimusohjelmaan,
jossa tutkittiin musiikkia ja tietokonemallinnusta.
Niistä tutkimuksista kirjoitin sitten väitöskirjani.
Onko Toiviainen kokenut häiriönä vai etuna sen,
että työssä on vedetty moneen suuntaan, musiikkiin
ja matemaattis-luonnontieteisiin?
— Tietyssä vaiheessa koin sen häiritseväksi. Sitten
asiat loksahtivat kohdalleen ja pystyin yhdistämään
eri osa-alueet. Nykyään monitieteellisyys on ehdottomasti
rikkaus, sanoi Toiviainen.
Laajasti ottaen Toiviaisen ryhmä tutkii sitä, kuinka
musiikki vaikuttaa ihmiseen? Menetelmänä tutkijat
käyttävät esimerkiksi aivokuvantamista. Tulokset
osoittavat, että musiikkia voidaan käyttää terapiana
depression hoitamisessa, dementiapotilailla ja tukena
myös aivohalvauspotilaiden hoidossa.
Entä monitieteellisen tutkimuksen haasteet? Toiviainen
kertoi, että eri tutkimusalojen törmäyksessä
voi hyvin syntyä upouusia tutkimuskysymyksiä
ja uusia ratkaisuja, mutta alussa kommunikointi on
vaikeaa ja vaatii opettelua. Tietty kitka voi kuitenkin
synnyttää uutta.
Rahoituksen hauissa Toiviainen ei ole kokenut
monitieteellisyyttä ongelmaksi, vaan rahoittajilta,
niin Suomessa kuin ulkomailla, on löytynyt hyvää
asiantuntemusta.
Toiviainen vetää Jyväskylän yliopistossa jopa monitieteellistä
kansainvälistä maisteriohjelmaa, jossa
opetetaan muun muassa psykologiaa, tietojenkäsittelytiedettä
ja aivotutkimusta.
— Se on vaativa yhdistelmä ja vaatii monitieteellisen
tutkijayhteisön. Mutta toimii jo maisteritasolla,
kertoi Toiviainen tyytyväisenä.
Monitieteellisyys on siis vahvasti mukana Petri
Toiviaisen, kuten myös Sirpa Jalkasen tutkimuksissa.
Jalkanen kertoi, että soluliikenteen salojen selvittämiseen
tarvitaan lääketieteen lisäksi monen luonnontieteen
alan ammattilaisia: fyysikkoja, kemistejä,
biologeja ja geneetikkoja. Ehkäpä juuri laaja-alaisuus
onkin yksi tunnusomainen luonteenpiirre akatemiaprofessorin
työssä?
teksti Katri Pajusola
kuva Jari Loisa
- Painetussa lehdessä sivu 12
|