Keskustelua

Kenen integriteetti, kenen vastuu?

Globaali tiede- ja tutkimusyhteisö on aika lailla yhtä mieltä siitä, millaisia ovat hyvät ja vastuulliset tieteelliset käytännöt. Kaikkien tieteentekijöiden tulee olla tutkimustyössään rehtejä ja rehellisiä, niin tutkimusta suunnitellessaan, sitä tehdessään kuin siitä raportoidessaankin. Heidän tulee myös antaa tunnustusta tutkijoille, joiden työtä he ovat hyödyntäneet. Rehtiyden periaatteita pitää noudattaa kaikissa tieteellisissä rooleissa, siis myös rahoituksen haussa, vertaisarvioijan, ohjaajan tai vastaväittäjän roolissa.

Tutkijayhteisö on itse nämä säännöt kehittänyt ja olettaa, että tutkija oppii ja omaksuu hyvät tieteelliset tavat koulutuksensa aikana ja välittää ne sitten eteenpäin nuoremmille polville ohjauksen ja oman käytöksen antaman esimerkin kautta.

Tiedeyhteisö on itseohjautuvaa ja itseään valvovaa ja myös pitää itseohjautuvuutta keskeisenä oikeutenaan ja tieteen vapauden tunnusmerkkinä. Jos sääntöjä rikkoo, asian tutkimus ei ensisijaisesti kuulu oikeusistuimille vaan yhteisölle. Vain rehellisesti tehty tutkimus vie tiedettä ja maailmaa eteenpäin, on edelleenkin tieteen teon ydinajatus.

Tutkimuksen teko riippuu yleensä kilpaillun tutkimusrahoituksen saamisesta ja rahoitus taas siitä, miten tutkimustuloksia mitataan ja miten mittaustulokset muuttuvat rahaksi niin yksilöiden kuin yliopistojenkin rahoituksen osalta.

TENKin ohjeet vuodelta 2012 Hyvä tieteellinen käytäntö ja sen loukkausepäilyjen käsitteleminen Suomessa lähtevät siitä, että vastuu rehellisestä toiminnasta on tutkijoiden omien korvien välissä. Esimerkiksi väitöskirjan tekijä ei siis voi syyttää ohjaajaa siitä, ettei ohjaaja huomannut hänen plagioineen tekstiä tai sepittäneen tuloksia.

Kun tutkimustyö on niin vahvasti kytkeytynyt yhteisönkin rahoitukseen, olisi mielestäni syytä pohtia myös yhteisön vastuuta tutkimuksen laadusta ja hyvän tieteellisen käytännön noudattamisesta. Väitän siis, ettei rehdin toiminnan edistäminen kuulu vain tutkijan vaan myös rahoittajien sekä arviointiperusteista ja tiedepolitiikasta päättävien korvien väliin. Yliopistojen vastuu liittyy erityisesti laadun varmistukseen. Niin tutkimuseettinen koulutus, opinnäytteiden, erityisesti väitöskirjojen ohjausprosessi ja väitöskirjan hyväksymismenettelyt kertovat yliopiston laadusta. Yliopistot ovat autonomisia ja niillä on OKM:n siunauksella itsellään vastuu prosesseidensa tasosta ja läpinäkyvyydestä. Vastuu korostuu erityisesti väitöskirjojen osalta, koska niiden määrällä, ei tasolla, on niin suuri merkitys yliopistojen rahoitukseen.

TENKin tehtävä on valvoa tutkimuseettistä tasoa, mutta sen tehtäviin ei kuulu tieteellisen tason arviointi. Raja on joskus kuin veteen piirretty viiva, koska hyvässä tutkimuksessa on harvoin tutkimuseettisiä ongelmia. Huonosti tai huolimattomasti tehdyssä tutkimuksessa niitä taas esiintyy todennäköisemmin. Pitää myös pitää mielessä, että TENK ottaa kantaa siihen, onko tutkimuksessa loukattu hyviä tieteellisiä käytäntöjä mutta ei siihen millaisia sanktioita pitäisi kohdistaa vilppiin tai piittaamattomuuteen syyllistyneihin tutkijoihin. Tämä tehtävä kuuluu yliopistolle tai tutkimuslaitokselle. Yliopistojen päättämät elimet hyväksyvät tai hylkäävät väitöskirjan niiden tietojen perusteella, jotka heillä on käytettävissään päätöksentekovaiheessa.

Parhaillaan pohditaan TENKin ja UNIFIn ns. väitöskirjatyöryhmässä, millaisia suosituksia yliopistoille voitaisiin antaa väitösprosessin laadukkaasta läpiviemisestä. Prosessin piiriin kuuluvia toimijoita ovat niin väitöskirjan tekijät, ohjaajat, esitarkastajat, vastaväittäjät kuin hyväksymisestä vastaavat elimet. Tarkoitus on, että yliopistot voisivat jatkossa verrata omia prosesseitaan kuvauksiin parhaista käytännöistä ja näin varmistaa omien menettelytapojensa laadukkuus.

Tutkimuksen arviointitavat, arvioinnin liittäminen rahoitukseen ja arvostukseen muodostavat oravanpyörän, jossa tutkijat nykyään pyörivät tieten tahtoen tai tahtomattaan. Tässä kehässä tutkijan oma integriteetti joutuu joskus koville, ja järjestelmään on pesiytynyt ”maailman tapoja”, joissa käsitys oikeasta tai väärästä on hämärtynyt. Omien tieteellisten ansioiden paisuttelu ansioluettelossa, ansioluettelon käännösversioissa tai julkaisuluetteloissa ovat esimerkkejä harmaan alueen käytännöistä.

Nykyään ollaan sitä mieltä, että vain kilpailu stimuloi huippututkimusta. Tutkija ei siis niinkään kilvoittele tullakseen paremmaksi tutkijaksi vaan kilpailee toista tutkijaa tai hakijaryhmää vastaan. Myös julkaisutiheyttä pidetään ahkeran tutkijan tunnusmerkkinä. Silti laajoja vilppiskandaaleja tutkittaessa (esim. hollantilaisen Stapelin tapaus) on painokkaasti todettu, että tutkimusyhteisön hälytyskellojen pitäisi soida kovaa, jos tutkija julkaisee artikkelin keskimäärin joka viikko. Kysymykset siitä, kenellä on oikeus saada nimensä tekijäluetteloon työllistävät myös TENKiä yhä useammin.

Luen tätä nykyä aika paljon lausuntoja, joissa arvioidaan tutkijoiden tieteellisiä ansioita dosentin arvoa haettaessa. Lääke- ja biotieteiden aloilla on koko ajan lisääntynyt arviointitapa, jossa kerrotaan, kuinka monta alkuperäistä referee-artikkelia tutkijalla on, mikä on hänen h-indeksinsä ja mikä julkaisujen impaktifaktori. Arvioita lukevan mielessä herää kuitenkin kysymys, mitä hakija on oikeasti tehnyt ja miten hänen tutkimuksensa on edistänyt alan tutkimusta ja ymmärrystä. On helppo unohtaa sisältö silloin kun verkosta löytyvät kvantitatiiviset indikaattorit. Kiireessä ei tarvitse välttämättä edes tutustua hakijan tutkimukseen.

Sitaatioindekseihin ja tieteellisten lehtien julkaisujen impaktifaktoreihin tuijottavia arviointeja kritisoidaan entistä laajemmin eri puolilla maailmaa. DORA (San Francisco Declaration on Research Assessment) on tuore esimerkki tutkijoiden, tieteellisten yhdistysten ja tiedetoimittajien yhteisestä halusta vastustaa sokeata intoa päätellä tutkimuksen laatua tai tutkijan pätevyyttä mekaanisten ja manipuloitavien mittareiden avulla (http://am.ascb.org/dora/). Julistus sisältää useita parannusehdotuksia arviointitapoihin, ja se on saanut runsaasti kannattajia. Verkkosivuilla on myös runsaasti viittauksia nykyisiä mittaustapoja kritisoiviin kirjoituksiin. Muutosta on ilmassa.

Mittausinnon seuraamukset alkavat myös pelottaa. Tutkijat julkaisevat englanniksi, muiden kielten asema on marginalisoitunut samoin kuin humanististen ja yhteiskuntatieteiden asema. Vallitsevia mittauskriteereitä on vaikeaa soveltaa niihin ja niinpä ne helposti jätetään laskuista pois. Ovatko ne edes oikeaa tiedettä?

Suomessakin on esitetty, että yliopiston opetusja tutkimuskieli pitäisi vaihtaa englanniksi, jotta yliopistolla olisi paremmat mahdollisuudet menestyä globaaleilla työ- ja yliopistomarkkinoilla. Yliopistojen rahoitusmallissa on suuri merkitys kansainvälisten vertaisarvioitujen julkaisujen määrällä. Kotimaisia julkaisuja ei käytännössä oteta huomioon. Mitä onkaan tapahtumassa suomen kielelle sivistys- ja tiedekielenä? Sen rinnalla kysymys siitä, kumpi on oikein — on alkanut harmittaa vai harmittamaan — on aika triviaali, kuten suomen kielen vaalijatkin ovat julkisuudessa todenneet.

Mikä meihin on mennyt? Jossain vaiheessa heiluri varmasti liikahtaa taaksepäin ja hakee uutta tasapainoa. Näin käy, kun tarpeeksi moni huomaa, että keisarin pukeutumisessa on puutteita. Silloin rahallisen panoksen ja tieteellisen tuotoksen suhdetta aletaan mitata muulla kuin vientiin valmistettujen tuotteiden kappalemäärällä. Silloin otetaan huomioon myös tieteellisen työn luonne ja siihen vaadittava aika. Silloin myös myönnetään, että julkisen tutkimusrahoituksen mittareista päättävät tekevät eettisiä valintoja ja että hyvistä tieteellisistä käytännöistä ovat vastuussa kaikki tutkimustyön laatuun vaikuttavat osapuolet.

Krista Varantola
puheenjohtaja, Tutkimuseettinen neuvottelukunta kansleri, Tampereen yliopisto

Tohtorien koulutusmäärien tulisi vastata työmarkkinoiden tarvetta

Acatiimin tämän vuoden ensimmäisessä numerossa oli useita ansiokkaita kirjoituksia, jossa käsiteltiin tohtorien työllistymiseen maassamme liittyviä merkittäviä ongelmia. On todella hyvä, että näistä karikoista avoimesti keskustellaan, sillä yksilötasolla työllistymisen kanssa kipuilevien lukemattomien tohtoriopiskelijoiden ja väitelleiden tohtorien näkökulmasta tilanne on vaikea.

Viime vuonna Suomen yliopistojen tohtoritutkintojen määrässä saavutettiin 1724 tutkinnon myötä kaikkien aikojen ennätys. Saman vuoden lopulla rikottiin 1245 myötä myös työttömien tutkijakoulutuksen omaavien — useimmissa tapauksissa juuri tohtoritutkinnon omaavien — ennätys. Työttömien tohtorien määrä oli vuodessa kasvanut lähemmäs kolmella sadalla. Kokonaan ilman työtä olevien lisäksi tilastoimaton määrä tohtoritutkinnon omaavia sinnittelee tällä hetkellä eteenpäin muutamien kuukausien työpätkillä jääden aina välillä työttömäksi. Tässä asetelmassa jatkuvat toimeentulohuolet näyttelevät pääosaa, eikä työuran sen enempää kuin henkilökohtaisen elämän yhtään pitkäjänteisemmälle suunnitellulle ole juuri mahdollisuuksia.

Useilla aloilla jatkokoulutuksen päässä siintävät uranäkymät ovat tällä hetkellä niin epävarmat, että urapohdintoja tekevien nuorten aikuisten kannattaa kahteen kertaan miettiä, että onko tohtorintutkinnon tavoitteleminen järkevä vaihtoehto. Yhteiskunnan resurssien näkökulmasta olisi aika perusteellisesti arvioida, että missä määrin kullakin alalla on todellista tarvetta uusille tohtoreille ja määritellä tämän pohjalta tohtorikoulutukseen otettavien määrät. Tämä tarkoittaisi todennäköisesti myös sitä, että yliopistojen rahoituksessa tohtoritutkintojen määrälle ei tulisi antaa suurta merkitystä, vaan arvioinnissa tulisi keskittyä tutkimuksen laatuun ja vaikuttavuuteen.

Tohtorikoulutuksen puolella fokus tulisi siirtää valmistumisen jälkeistä yliopiston ulkopuolista työllistymistä tukevien valmiuksien kehittämiseen. Työelämätaitojen opettelemiselle ja yhteistyölle tohtoreita mahdollisesti palkkaavien yritysten ja yhteisöjen kanssa tulisi antaa tohtorikoulutuksessa nykyistä huomattavasti suurempi painoarvo, koska vain murto-osalle väitelleistä löytyy töitä yliopistoilta. Yliopistojen rekrytointipalveluiden tulisi myös ottaa huomattavasti aktiivisempi rooli kouluttamisiensa tohtorien taitojen markkinoimisessa työelämän suuntaan.

Ville Jalovaara
TT, dosentti, Helsingin yliopisto

Byrokratia kukoistaa yliopistoissa

Yleinen kokemus yliopistojen henkilöstön keskuudessa on byrokratian lisääntyminen. Tämän on tullut esiin useissa kyselyissä ja myös äsken tarkastetussa Kirsi-Mari Kallion väitöskirjatutkimuksessa, jossa käsitellään suoritusmittauksen vaikutuksia tulosohjattujen yliopistojen tutkimus- ja opetushenkilökunnan työhön (Turun kauppakorkeakoulun julkaisuja Sarja A-1:2014).

Eräs byrokratiaa edistänyt tekijä on ilmeisesti uusi yliopistolaki, joka lisäsi rehtorin ja muiden yksilöjohtajien valtaa yliopiston sisäisten kollegiaalisten elinten kustannuksella. Tällaiset johtajat turvautuvat luontaisesti hallintokoneiston apuun johtamisessa, ja pyrkivät laajentamaan sen tehtäväkenttää.

Vielä ilmeisempää on, että yliopistojen hallitusten ulkopuoliset jäsenet haluavat hallinnolta runsaasti informaatiopalveluja. Heillä kun ei ole juuri omakohtaista tuntumaa nyky-yliopiston arkeen. Lisäksi he voivat tuoda taustaorganisaationsa käytäntöjä ja järjestelmiä yliopistoon, vaikka ne eivät sinne sopisikaan.

Yliopistojen henkilöstö onkin viime vuosina kokenut moninaisten uusien järjestelmien vievän kohtuuttomasti työaikaa. Usein niiden hyödyllisyys näyttää kyseenalaiselta. Näin on epäilemättä siksi, että järjestelmä- ja tietotarpeet kumpuavat yliopistoorganisaation huipulta ja ministeriöstä, eivätkä suinkaan sieltä, missä tuottava työ tehdään.

Tuntuu siltä, että tietoja kerätään usein vain keräämisen ja kontrolloinnin ilosta. Arvattavasti niistä syntyy päättäjille vaikutelma tehokkaasta johtamisesta ja asioiden hallinnasta. Entisaikojen akateemiset esimiehet eivät erityisemmin "johtaneet" vaan hoitivat asiat ja puuttuivat ongelmatilanteisiin.

Yliopistojemme byrokratiavetoisuus on syntynyt opetus- ja kulttuuriministeriön ja sen edeltäjän määrätietoisen toiminnan tuloksena. Yliopistot on pyritty muokkaamaan näennäisesti yritysten kaltaisiksi määrällisiä suoritusmittareita ja ohjausjärjestelmiä viljellen.

Tässä kehittämisideologiassa on jätetty huomioon ottamatta, että rahamääräisiä tuloksia tavoittelevat yritykset ovat aivan eriluonteisia kuin perusluonteisesti laadullisia tuloksia — sivistystä ja uutta tietoa — tuottavat yliopistot. Yritysmäisyyden tavoittelussa on päästetty byrokratia valloilleen aivan toisessa mittakaavassa kuin yrityksissä. On luotu kankeita järjestelmiä, jotka eivät palvele yliopiston todellisia tavoitteita. Kallion väitöskirjan eräs tulos on, että yliopistojen henkilökunnan selkeän enemmistön mielestä tulosohjaus ei toimi käytännössä.

Yliopistojen hallintoon on siis pesiytynyt byrokraattista näennäistoimintaa, jonka yliopiston johto ja ministeriö kokevat merkittäväksi ja tärkeäksi, vaikka se on tutkimuksen ja opetuksen kannalta hyödytöntä, jopa haitallista.

Mitä sitten pitäisi tehdä? Lainmuutoksia saadaan odottaa vielä pitkään, mutta nyt hallinnon tila pitäisi tutkia pikaisesti yliopistokohtaisesti. Yleisesti ottaen tietojärjestelmiä olisi kevennettävä ja turhan tiedon kerääminen lopetettava. Järjestelmistä olisi tehtävä yksinkertaisia ja helppokäyttöisiä. Niiden suunnittelussa ja korjailussa tulisi käyttää asiantuntijoina myös tiedon syöttäjien eli tutkimus- ja opetushenkilökunnan edustajia.

Kaikista tärkeintä — ja vaikeinta — olisi tarkistaa ja tervehdyttää yliopistojen johtamisjärjestelmien käyttöä sekä sitä henkeä, jossa se tapahtuu. Kaikenlainen hiostaminen ja suoritusmittareilla keikailu tulisi lopettaa. Pitäisi ymmärtää, mitä luova opetus- ja tutkimustyö edellyttävät onnistuakseen: ajattelun ja toiminnan vapautta, luottamusta sekä työrauhaa.

Pekka Pihlanto
professori emeritus, Turku

• Lähetä kirjoituksesi osoitteeseen kirsti.sintonen@acatiimi.fi. Toimitus lyhentää ja muokkaa kirjoituksia tarvittaessa.

• Painetussa lehdessä sivu 38