Keskustelua
Kasvava osa tutkimusta, opetusta ja asiantuntijapalveluita tuottavien yksiköiden toimintabudjeteista
koostuu tulevaisuudessa markkinaehtoisesta rahoituksesta, mutta myös sen osuus supistuu
taantuman jatkuessa. Pienen kansakunnan keskeinen voimavara on osaaminen. Miten varmistamme
vastaisuudessa laadukkaan tutkimus- ja asiantuntijatiedon, kysyy Keijo Koskinen.
Kolmannesta tehtävästä
ensimmäiseksi
Korkeakoulujen yhteyteen syntyneisiin kolmannesta
tehtävästä päätyökseen huolehtiviin ja pitkälti ulkoisesti
rahoitettuihin yksiköihin kohdistuu paljon
odotuksia ja intressejä. Menestyksekkään toiminnan
takaamiseksi niiden arjessa tarvitaan vastaavaa strategista
ja operatiivista osaamista, jollaista vaaditaan yrityksissä.
Vakaan talouden aikana rahaa löytyy erilaisiin
hankkeisiin kohtalaisen helposti, mutta taantumasta
on tullut uusi normaali. Kyetäänkö korkeakoulujen
kolmatta tehtävää hoitamaan menestyksekkäästi talouden
sakatessa?
Pohdittaessa vastausta tähän, on pohdittava myös
mitä kansantalouden keskeiset toimijat, elinvoimaiset
yritykset tarvitsevat? Vastaus on hyviä osaajia,
korkeatasoista perustutkimusta ja nykyisessä verkostotaloudessa
vuorovaikutusta ja sparrausta. Yhteistyössä
toinen ruokkii toistaan.
Kun julkinen talous sakkaa, myös korkeakouluissa
säästetään ja niiden kolmatta tehtävää suorittavissa,
pitkälti ulkoisella rahoituksella toimivissa
yksiköissä aletaan sopeuttaa. Monen asiantuntijapalveluita
tuottavan yksikön talous on huojunut jo pitkään.
Vaikka näissä julkisyhteisöissä on kieltämättä
osaamista, väitän, että niiden toiminnassa on lähtökohtaisesti
luvattoman paljon tehottomuutta, yliresursointia,
vajaasti toimivia prosesseja, osaamisen
siiloutumista ja puutteellisesti pohdittuja ja johdettuja
roolituksia.
Monen asiantuntijapalveluita tuottavan yksikön äänen
lausumaton tehtävä on toimia välittäjäorganisaationa,
pahimmillaan ostopalveluorganisaationa.
Nämä yksiköt ideoivat ja kokoavat palveluita nipuksi
ja myyvät ajatuksen palvelusta paitsi maksaville asiakkaille tai rahoittajalle, myös oman emokorkeakoulun
tai muiden organisaatioiden kiireisille asiantuntijoille,
jotka sitten toteuttavat itse asiantuntijatyön.
Byrokratiaa pamfletin verran vastikään kritisoinut
professori Matti Wiberg on todennut, että yliopiston
suurin ”tiedekunta” on hallinto.
Uskallan väittää, että myynnin, konseptoinnin
ja tuotekehityksen osaaminen on näissä yksiköissä
usein puutteellista. Liian harva asiantuntija on koeponnistanut
osaamistaan elinkeinoelämän palveluksessa
— siellä minne yksiköt palveluitaan tarjoavat.
Samalla tarjottava palvelu on maksaville asiakkaille
usein joko liian geneeristä, ei riittävän selkeästi lisäarvoa
tuottavaa tai ei jostain muusta syystä osu asiakkaan
tarpeeseen — tai jos osuu, hyödyttää vain pientä
osaa henkilöstöä asiakasyrityksissä. Tällaisia ovat esimerkiksi
ylimmän johdon talent-ohjelmat. Kyseinen
markkina on erittäin kilpailtu ja vain harvojen ulkomaisten
huippuyliopistojenkaan ohjelmat vetävät nyt
täysiä osallistujaryhmiä.
Toki on myös niin, että jotkut näiden yksiköiden
tarjoamista asiantuntijapalveluista on niin fiksuja ja
sen verran aikaansa edellä, että vuoropuhelua toimintaansa
liian lyhyellä tähtäimellä kehittävien palveluntarvitsijoiden
kanssa ei synny ja osaamista ei
näin kyetä hyödyntämään.
Mitä tulee palvelutuotoksiin, joutavanpäiväisten
projektiraporttien tulvan ja yksilövalmennusten
sijaan soisi keskityttävän ryhmien ja kokonaisten
organisaatioiden toiminnan kehittämiseen, rohkeisiin
kokeiluihin ja pilotteihin. Joukkoon epäilemättä
mahtuisi virheitä, joista tulee ottaa oppia, mutta
myös uusia oivalluksia ja fiksuja avauksia kansantaloutemme
seisovaan veteen.
Nykyisestä tilanteesta on syytä olla huolestunut. Yhteiskunta
tarvitsee korkeakoulujen asiantuntemusta
haasteidensa ratkaisemiseen. On turhaa semantiikkaa
puhua yhteiskunnallisesta vaikuttavuudesta tai
kolmannesta tehtävästä. Järjestysluku kertoo korkeakoulujen
arjessa valitettavasti vain kyseisen tehtävän
tärkeysjärjestyksen asiantuntijoiden työlistalla. Sitä
tehdään jos se ei häiritse muuta tekemistä. Ainut toimiva
lähtökohta korkeakoulujen asiantuntemuksen
saamiseksi nykyistä laajemmin yhteiskunnan palvelukseen
on, että tekeminen on integroidusti mukana
opetuksessa, tutkimuksessa ja kehitystyössä. Tieteen
ei silti tarvitse menettää autonomiaansa.
Nyt käytössä olevat kriteerit kannustavat tuottamaan
suuren määrän tietoa. Samalla unohtuu merkitys.
Kolmatta tehtävää suorittavat yksiköt kamppailevat
samoissa rahahauissa usein hyvin samankaltaisilla,
nopeassa aikataulussa ja rahapulassa kyhätyillä hakemuksilla.
Tutkimusta rahoittavat mm. Tekes, Sitra, ministeriöt,
ELY-keskukset, Suomen Akatemia, säätiöt,
kaupungit, EU jne. Yrityksissä, joita pyydetään mukaan
projekteihin ulkoisen rahoitusosuuden takaamiseksi,
on vaikea hahmottaa hankkeista niille saatavaa hyötyä.
Eivätkä ne välttämättä ole havainnoissaan väärässä. Toisaalta on myös hyviä esimerkkejä korkeakoulu-yritysyhteistyöstä
ja niistä on syytä ottaa oppia. Tieteen ja
talouden verkostojen muodostamassa ”molekyyliavaruudessa”
luontevat toimijat löytävät vastinparinsa.
Rahoittajille lähetettävien hakemusten funktio on
ydinosaamiseen perustuvan tekemisen sijaan usein
vain saada rahaa, jotta kyetään pitämään yksikössä
työskentelevät palkkalistoilla. Saman korkeakoulun
yksiköt kilpailevat usein samasta rahoituksesta ja sisäistä
kannibalismia katsotaan läpi sormien. Rahanjaon
ympärillä tapahtuva lobbaaminen ei sekään ole
vieras ilmiö, mutta anteeksiantamatonta on jos se
menee osaamisen edelle. Mainituista syistä johtuen
on syytä suhtautua terveen epäillen hyvää tarkoittavien
hankeohjelmien tuottamiin lopputuloksiin.
Ongelmavyyhteen ei ole helppoja ratkaisuja, mutta
yksi tehokas keino vaikuttaa asiaan julkisin toimin
on, että korkeakoulujen määrärahojen jaon perusteeksi
tulee ministeriöstä selkeä yhteiskunnallisen
vaikuttavuuden mittaristo, joka kannustaa ottamaan
asian nykyistä selkeämmin huomioon opetuksen ja
tutkimuksen rinnalla.
On syytä nostaa keskusteluun kolmannen tehtävän
uudelleenintegrointi osaksi kaikkea korkeakouluissa
tehtävää työtä. Väitän, että hyvin
tehtynä tämä tukee myös suomalaisten korkeakoulujen
menestystä kansainvälisessä vertailussa
— siitäkin huolimatta, että niillä areenoilla menestystä
mitataan tuotetun tiedon ja tutkintojen, ei merkityksen
ja yhteiskunnallisen hyvinvoinnin mittareilla.
Keijo Koskinen, VTL
Alkuperäinen teksti julkaistu blogissa https://osaamattomuusmaksaa.wordpress.com/.
- Painetussa lehdessä sivu 48
|