Luottamus ja
kilpailu
Monimutkainen ja
yhteenkytkeytynyt
yhteiskuntamme
perustuu luottamukseen.
Monet yhteiskunnan
tukipilareista, valuutoista kansainvälisiin
järjestöihin, romahtaisivat
ilman luottamuspääomaa.
Näin on myös tieteen laita.
Tieteen laadunvarmistusjärjestelmät,
kuten vertaisarviointi, perustuvat
luottamukseen ja oletukseen
tutkijoiden rehellisyydestä.
Näin etsitään ja korjataan virheitä,
joita inhimilliset tutkijat tekevät,
mutta tutkimustoiminnan vinoutumien
saati häikäilemättömän
tieteellisen vilpin edessä ne ovat
voimattomia.
Varsinaista vilppiä tehdään ajoittaisista
näyttävistä otsikoista huolimatta
tutkimustyössä erittäin vähän, mutta erilaisia virheitä
senkin edestä. John Ioannidis esitti
kymmenen vuotta sitten, että
jopa puolet julkaistuista tutkimustuloksista
biolääketieteen alalla
olisivat virheellisiä. Myöhemmin
vastaavia arvioita on esitetty
muillakin aloilla, ja syyksi esitetty
tutkimustoimintaan pesiytyneitä
huonoja käytäntöjä, kuten pieniä
otoskokoja ja menetelmävirheitä.
Yhteisenä nimittäjänä on, että tällaisia
virheitä tehdään, kun halutaan
saada paljon tuloksia nopeasti
ja halvalla.
Koveneva kilpailu ja "publish
or perish" -ajattelu ohjaavat tutkimustoimintaa
lyhytjänteisempään
suuntaan. Vaikka tutkijat itse oppisivatkin
selviytymään lisääntyvän
"nollatutkimuksen" kanssa,
murentaa se tieteen luotettavuutta
muun yhteiskunnan silmissä.
Julkaisupaineen lisäksi kilpailu
minuuteista mediassa yllyttää
helposti liioittelemaan tulosten
merkitystä. Kun vuoroviikoin lehtiin
putkahtaa täysin päinvastaisia
tuloksia vaikkapa ruokavalioiden
vaikutuksista, ei ole ihme, jos uskottavuus
on koetuksella.
Olisi helppo syyttää tilanteesta esimerkiksi maan hallitusta, jonka
tutkimusrahoitusleikkaukset toki
toteutuessaan tuhoavat tulevina
vuosina paljon vaivalla rakennettua
osaamispääomaa. Ongelmat
ovat kuitenkin paljon vanhempia
kuin ässähallitus, ja kumpuavat
tiedeyhteisön sisältä vähintään
yhtä paljon kuin ulkoisista paineista.
Kilpailu on luonnollinen osa tieteellistä
elämää. Halu löytää jotain
uutta ensimmäisenä ajaa tutkijoita
eteenpäin, ja ohjaa hakemaan
uusia polkuja jo tallattujen sijaan.
Kilpailtu rahoitus ei itsessään ole
ongelma, vaan sinänsä viisasta politiikkaa tukea perusteellisten vertaisarvioiden
perusteella parhaita
ryhmiä ja suunnitelmia. Ongelmia
kuitenkin syntyy, jos käytettävissä
ei lisäksi ole ns. pehmeää rahaa.
Parhaatkaan ryhmät eivät voi
elää vain ulkopuolisella rahoituksella,
vaan yliopiston pitää kantaa
tutkimusryhmiä "kuivien kausien"
yli, ja turvata jatkuvuus silloin
kun moni projekti päättyy yhtä
aikaa. Näin tutkimukseen saadaan
pitkäjänteisyyttä ja vähennetään
tarvetta "spämmätä" maailmalle
artikkeleita vain artikkeleiden
julkaisemisen vuoksi. Yliopistojen
täytyy myös voida kasvattaa uusia
ryhmiä ja tutkimussuuntia: akateemisen
flooran ja faunan moninaisuus
on koko ekosysteemin
olemassaolon kannalta välttämätöntä.
Kun tutkimuksen merkitys osaamiseen
perustuvassa yhteiskunnassamme
nousee, mutta rahoitus
ei, on meidän myös opittava tekemään
asioita järkevämmin. Tutkijayhteisössä
suggestoimme itsemme
helposti kilpailumielialaan, ja näemme kollegat uhkina omalle
menestyksellemme, emmekä yhteistyökumppaneina.
Pystyttämämme yliopistojen
johtamisjärjestelmät valitettavasti
ruokkivat tätä noidankehää, emmekä
ole pystyneet "rakenteellisen
kehittämisen" ja "profiloitumisen"
diskurssien pyörteissä löytämään
tietä monitieteisiin ja entistä laadukkaampiin,
vaikuttavampiin ja
kestävämpiin toimintamuotoihin,
kuten aineistojen jakamiseen ja
avoimempaan tieteentekoon ylipäänsä.
Luottamus on vuorovaikutusta.
Hallituksen luottamus yliopistoväen
piirissä on kriisissä, mutta
tunne on molemminpuolinen. Demokratiassa
emme voi olettaa, että
yliopistojen rahoituksen turvaaminen
onnistuisi vain toistamalla
itsellemme, miten tärkeitä me
olemme. Luottamus tieteeseen tuo
luottamusta tieteentekijöihin, ja
jos emme itse voi luottaa toisiimme,
miten muut voisivat?
Tommi Himberg
post-doc tutkija,
Neurotieteen ja lääketieteellisen
tekniikan laitos,
Aalto-yliopisto
Twitter @tijh
- Painetussa lehdessä sivu 18
|